Suomi - Suomaa

Josko tällä errää vähä vähemmän koiria, paitti kuvissa. Täällä mökillä on tullu käytyä reilusti yli kakskytä vuotta, mutta nää lähimaastojen nähtävyyet on jääny aika vähälle huomiolle. No Hepokönkäällä on käyty aina joskus ja nuo laskettelupaikat tuli toki koluttua lapsena läpikotasin. Onneksi on tuommonen aktiivinen etelän miäs mukana. Muuten varmaan allekirjottanu makkoilis aamusta iltaan nenä kirjassa vuorotellen ulukona ja mökissä.

Niinpä otettiin tiistaina suunnaksi Olvassuon luonnonpuisto. Heti aluksi on äksöniä ja monumenttejä kaipaavalle sanottava, että tojettiin itekki reissulta palatessa, eihän tuommosella reissulla varsinaisesti nää yhtään mittään. Siis jos on esimerkiksi etellisen ulukomaanreissunsa teheny Roomaan. Mutta nää onki enemmän kokemuksia ku "näkemyksiä" nää kotimaanmatkat. Ei nyt välttämättä kuulosta järkevältä, mutta ehkä joku ymmärtää, mitä haen takkaa.

Matkaa luonnonpuistoon kerty mökiltä tasan 40 kilsaa, josta joku 17 soratietä ja 20 kilsaa pientä soratietä, jolla ei vastaantulijoita näkyny. Perillä Kirkaslammella kuitenki oli muutama karavaanari parkissa ja meijän kierroksen aikana parkkikselle oli ilimestyny muutama muuki henkilöauto. Tuo lampi oli jo heti jotenki vaikuttava. Vesi näytti vihiriältä, melekeen ku meressä, mutta oli tojellaki nimensä mukasesti kirkasta. Kaikki rannat oli kivikkoisia, mutta ihan sen näkösiä, niinku joku olis asettelemalla asetellu ne kivet sinne.

Lammelta lähti pieni vajjaan nelijän kilometrin pitkospuulenkki luonnonpuistoon, eli suolle. Siinä nähtiin jos jonkimmoista suota. Niin sanotussa käännepisteessä oli lintutorni, mutta olis pitäny olla kiikarit mukana, eihän sieltä mittään varsinaisesti nähäny nimittäin. Mutta oli muuten kuuma! Riemu rikko sen verran sääntöjä, että viilenteli oluansa tassuttelemalla ja vetämällä ittiään välillä kosteilla sammalilla ja juomalla suolätäköistä. Riemu on kyllä hyvä tuossa ittensä viilentelyssä. Ricolassa sen saattaa esimerkiksi tavata pää äitin kukkapusikossa, koska ilimeisesti siellä lehtien seassa on viileempää...

Suo on kyllä kaikessa karruuessaan suorastaan jännä paikka. Siellä pitkospuilla käpytellessä saatto pelotella ittiänsä, että tuossa vieressä on silimänkantamattomiin mystistä maaperrää, joka voi tuosta nuin vaan imasta itteensä ihimisen tai elukan. No ehkä nuita pitkospuita nyt ei ihan pahimpiin paikkoihin toki tehä ees, mutta silti. Joku taianomanen jännä tunnelma siellä vaan on. Ja sitä tietenki korostaa nuo uskomattoman hienot, käppyräiset ja kelottunneet puut, yks siellä, toinen täällä.

Sanotaanko, että lakkaa kyllä kasvina oli aikas reippaasti tuolla, mutta marjat oli käyty hyvin tarkon kerräämässä. Löyettiinkö nyt yhet marjat, että saatiin maistiaiset. Sen verran reitin varrella oli mettää, että pääsin verestään muistoja lapsuusmettistä. En ees muistanu ennää, että mettässä voi tuoksua niin hyvältä! Ei kyllä oo maalimassa mittään paikka, jossa luonnostaan tuoksuu niin puhtaalta, ku kuivakassa Kainuulaisessa mettässä. Siinä sekottuu ainaki kanerva, marjat, puut ja suopursu.

Palluumatkalla poikettiin oikein historiallisella nähtävyyellä, Tiaisen torpalla Kahlamajärven rannalla. Siellä oli ovet säpissä, mutta käytiinpähän pihalla källäilemässä. Nythän siinä on asutusta ja mökkejä vieressäki, mutta ku aattelee, kuinka syrjässä se on ollu 1800-luvulla.

Käytiin me myös Pirttijärven biitsillä, mutta arvatenki tuommosena kuumana kesäpäivänä vähä ennen koulujen alakua siellä oli porukkaa. Niinpä tyyvyttiin syömään siellä evväät ja ajeleen mökille takasin. Rallille ku kelepaa ihan mikä ranta tahansa tuohon uimiseen. Ja onhan tää muutenki uskomattoman hieno paikka, ku uimisen lisäksi saa ulukoilla vappaana päivän mittaan niin palijo. Kyllä meinaan iltasella ramasee.

Jaa niin että onko reenattu tokua? No tuota...