Pakko Päästä Pois

Ah, ihana sadesää jälleen. Eiku ihan oikeesti. Tällasella kelillä saan olla ihan rauhassa. Riemua ei kiinnosta ulos lähtö eli se ei oo heti aamusta ramppaamassa makuuhuone-etteinen väliä vaativana. Ja niinku sunnuntain sadetakkijengin lenkillä totesin; kyllä sateella ulukoilustaki voi nauttia. Eikai siinä voi ku hymmyillä, ku Rallilla napsahti lätäkkölaukka päälle ja hetken päästä Riemuki ylty kurraa roiskuttavvaan takaa-ajoon. Siihen ku lisätään teini-iän maalaismaisema niin avot. Tunnelmaan sopi oikein hyvin vanhan ystävän muistelu, jonka satulassa niitäki pellon reunoja joskus tuli tallattua...

Mutta munhan piti kerranki kirjotella jotaki meijän reenailuista. Alotetaas vaikka Riemulla, joka on saanu oman osansa keittiötokoiluista. Rallin kans "oikeesti" reenaamisesta rohkaistuneena päätin kokeilla Riemulle tokokapulan pion opettamista pakottamalla. Kai sitä on tyhymä tai hullu, ku jo etukätteen ossaa arvata, että eihän siittä mittään tuu, mutta yrittää kuitenki. Nimittäin siittähän ei tullu yhtikäs mittään. Toihan joutuu ihan tolaltaan, jos sitä yrittää pakottaa mihinkään. Opinhan mää sen jo pentuna (siis kun Riemu oli pentu :), että esim. selälleen sitä ei voi kääntää ollenkaan. Rupes meinaan löytyyn vähä terävyyttäki, joten päätin aika nopeesti lopettaa sen taktiikan.

No onneks Riemu ei siittä sen suuremmin traumatisoitunu, vaan jatkettiin sitte pitoreenejä sheippaamalla. Se menee muuten hyvin, ja kestooki olis, mutta mikäs se sen mukavampaa, ku alkaa pureskeleen sitä kapulaa. Täytyy kysyä joltaki apua tohon ongelmaan ennen jatkoreenejä.

Rallin kans on tahkottu seuraamisesta seisomista. Ensialkuun sitä ruettiin tekeen perinteisesti peruuttamalla ja namin heitolla. Joo, se meni ok. Mutta sitten, ku sitä ruettiin kääntään sivulla seisahtumiseksi niin eipä tullukkaan mittää. No seuraavaks kokkeiltiin seisahtumisen opettelua ihan siittä oikeesta asennosta viereltä heittämällä pallo oikeella käellä taaksepäin. Joo, pallohullu on pallohullu ja niinhän se rupes, vaan keskittyyn siihen leluun, eikä ollenkaan siihen pysähtymiseen. Nyt me sitten palattiin peruuttamiseen. Kotiläksynä ollaan treenailtu istu, maahan, top käskyjä peruuttelemalla ja naksuttelemalla ja tavotteena on saaha se keskittyyn siihen käskysanan kuunteluun. Sunnuntaiks olis tavote, että käskyt menis perille kädet selän takana ja sitte jossain vaiheessa vois vaikka taputella käsiään ja käskyt menis läpi.

Mää en tiiä, että yritänkö mää vaikeuttaa liian nopiasti vai hittaasti, ku aina vaan tuntuu tulevan takapakkia. Nyt top-käsky kyllä onnistuu, mutta maahan on ihan hukassa ja istu vähä niin ja näin. Täytyy palata siihen, että ite pysähyn sen käskyn ajaksi. Siks mää mietin, että etenenkö liian hittaasti, ku tuntuu, että Ralli jää niin kovin kiinni niihin auttaviin käsiin, eleisiin ym. Tai ehkä se ei ookkaan niin hyvä keskittyyn, ku oon aatellu?

Agilityn parissa on pikkuhilijaa oteltu uusia ohojauskuvioita, viimesimmäks pois päin -käännöstä. Kontaktit etenee hittaasti, ku kukkaan ei reenaa niitä. Nokkiminen kyllä käy, mutta oikeen paikan löytäminen kontaktilta tuntuu olevan ihan toivotonta. Vinokeppeihin lisättiin maanantaina ohjurit. Ensin ne tuntu Rallista aivan ällöttäviltä. Valkku oli just sanonu, että no voivoi eihän sille sitte mitään voi, niin Rallipa päättiki yhtäkkiä jättää koko systeemit ihan huomioimatta. Pätevä tyyppi! Jonkun ajan päästä voi siis olettaa pääsevänsä reenaan keppejä iliman hihnaa. Eteneminen tapahtuu näin kerran viikossa reenaavalla hittaasti, mutta kai sitä silti tapahtuu. Ehkä hallikausi innostais yhen itsenäisen reenikerran lissäämiseen per viikko...

- Emäntä

Lakananvaihtajan pikku apurit:

Ota Kuva

Koulunalakulamaannus iskee niin, että turha edes yrittää mitään jäsenneltyä selvitystä yhtään mistään. Kaikki kurssin vetäjät vaan kaataa kottareilla tekemistä reppuun ja töitäki on vielä neljä päivää jälellä. Muutamana aamuna oon onnistunu kasteleen itteni noita kahta lenkillä perässä vetäessä niin, että sukat on saanu vääntää kuivaks kotia tullessa. Niin ja Pienen Pinseripojan saa tunnetusti pakottaa pihalle noilla keleillä.

Onneks nyt on ollu vähä aurinkoistaki. Yllätin itteni pitkästä aikaa kamera käessä. Ja saahan se keli vähä tätä melankoliaa hälvennettyä ennen sen täyttä päälle iskeytymistä, joka vanhoista merkeistä päätellen tapahtunee tässä parin viikon sisällä...

Mutta että kuvia siis, kun ei muuta. Voishan sitä kaikenlaista jauhaa reeneistä ja muista, mutta ehkä sitte joskus. Jos sillonkaan.

Luca tarkkailee tilannetta

Fiksun olonen ilime

Akrobatiaharkkoja

Pyhää Olaviako lie tähyileepi

Antaa Olla

Huokaus. Valitusta ja hampaijen kiristystä vaan taas. Enkä vieläkään ees aijo avvautua Riemun terveyestä. Se posti vielä oottakoon.

Nyt alakaa vaan tuntua siltä, että kannattais varmaan tuon agility-harrastuksen antaa olla. Ainaki jonku aikaa. Ku koko homma aiheuttaa vaan harmitusta.

Riemun kans on yhentekevää harjotella. Mihinkään ei oo edistytty ennää ainakaan vuoteen. Päinvaston. Viime vuonna sillä sentään oli pari kertaa semmonen noin kuukauen mittanen aivojen nitkahus, joka aiheutti sen, että sitä kiinnosti agility. Niihin nitkahuskohtiin ajotin ne ekat (ja varmaan vikat) viralliset ja toinen ajottu kesälle, ku meillä tuli joku ihan kohtalainen tulos epiksistäki. Nykyään sitä kiinnostaa joko vähän tai erittäin vähä. Toki sillon ku kiinnostaa ees vähä, Riemu lähtee hyvin vaikka minkälaisiin ohojauksii saksalaisista sylkkäriin, mutta oi ja voi niin hittaan vaivalloisesti, että onko pakko.

Vaikka vuosikausia oon nauttinu seurata ja ellää mukana ku toiset mennee agilityä ja kehittyy ja oppinu mielelläni lissää myös sitä kautta, niin nyt seki aiheuttaa vaan harmitusta. Oon enemmän tai vähemmän harrastanu tätä kuitenki jo aika monta vuotta ja nyt vaan kattelen ku yks kerrallaan vasta alottanneet huitasee ohi. Eikä se pelekästään koiran vika oo, ite oon ihan täysin ruostunu. En oo yli vuoteen käyny missään koulutuksissakkaan (siis viikkoreenien lisäksi), ku en viitti Riemun kans a) koetella kouluttajain hermoja ja b) maksaa apaut 40 € siittä, että tyyppi haihattellee jossaki kentän laijoilla tai raahustaa kärsivän näkösenä esteen tai pari mun huuellessa kurkkua kähiäksi. Tämä juttu harmittaa vielä sitäki kautta, että jouvuin ylipuhutuksi vetämään alkeis- ja nyt jatkokurssia. Tuntuu, ettei mulla ihan riitä siihen evväät, ku ei ite aikoihin oo teheny mittään kunnolla ja siellois kuitenki monta hyvvää koirakon alakua.

Mää oon yrittäny vilijellä vaan sitä huumorilla etiäppäin -menttaliteettia Riemun kans. Emmää aikoihin ennää oo uskonu, että me juuri epiksiä enempää tätä lajia harrasteltais. Ja tottahan toki sen aistii Riemuki. Eikä sen kans oo senkää vertaa järkiä yrittää reenata, jos ite on huonolla päällä. Ku sitä motivointia, motivointia, motivointiahan se tarttis koko ajan vaan. Ehkä se mahollinen toisen koiran kanssa jonaki päivänä harrastaminen onki auttanu sen huumorin ja lajjiin kohistuvan mielenkiinnon ylläpiossa näinki pitkälle. Semmosta toista koiraa nyt vaan ei oo, enkä tiiä tulleeko tai millon tullee, niin nyt on jo jonku aikaa ollu vitsit aika vähissä.

Riemu on aivan mainio kotikoira. Tekkee temppuja mieluusti ja tokookin iliman häiriöitä. Agilitystäki se tykkää sillon tällön. Ja on maaliman paras sylikoira. Ehkäpä meiän näitten muitten mukavammin toimivien juttujen ja positiivisemman yhteistyön hyväksi ois aika antaa periksi tuon harmitusta tuottavan agilityn osalta. Käyä joskus itekseen tekkeen kontakteja ja putkia, niistä Riemu tykkää, ja säästää muuton ommaa ja reeniryhymän aikaa ja hermoja. Aikaa ku rupiaa taas syksyllä viemään niin moni muuki asia, ku rupian taas opiskelemaan täyspäiväsesti ja siinä ohessa vähä töitäki vielä.

Ärsyttävvää märinää tämmönen. Mutta tätä nyt oon koko kesän pyöritelly. En tiiä oonko vieläkään kuitenkaa valamis reenipaikastani luopumaan, mutta ainaki askeleen lähempänä sitä oon. Nyt ois sitä paitti ihan hyvä kohta tehä ainaki jonkulainen toppi, ku saavutettiin kesälle asetettu tavotekki eli saatiin tulos epiksistä. Se oli varmaan jotaki 30. Mutta tulos ku tulos. En tiijä. Antaa olla. Vai antaako.

Emäntä



PS. Ehkä mää muuten vaihanki elukkaa, mutta en lajia! Tännään kävi töissä niin mahottoman komia nuori Maine Coon -poika, että ei ihan heti unohu. Melekeen isompi roikale ku Riemu. Kissakuume, koirakuume, pentukuume.

Suloista Ja Haikeaa

Onko tänään kesän viimenen päivä?

Jos on niin;
pitää haistaa kaikki tuoksut,
pitää muistaa tää nurmikon pehmeys,
pitää kaivaa esiin se karannu ötökkä,
pitää kerätä mun turkkiin nää viimeset auringon säteet,
pitää ahmia muistiin tätä kaunista maisemaa,
pitää napata se yksinäinen perhonen,
pitää painaa tassut lämpimään saveen,
pitää leikkiä nää viimeset kesäleikit,
pitää vielä tuntee tää leuto tuuli,
pitää nauttia tästä,
ihan hiljaa.

Onko tänään kesän viimenen päivä?


Riemu

Sinä Vain

Hei,

Sinä ihanan tuoksuinen Nainen, joka tulit vastaani maanantai-iltapäivällä! Kirjoitan tämän koska en saa Sinua mielestäni ja haluan tavata uudelleen.

Pihalle päästessäni laitan päälleni nimikoidun takkini, jotta tunnistaisit minut helpommin. Edes takin laittaminen ei siis hidasta lähtöäni pihalle ja aamuisin herään jo varhain Sinua etsimään. Kierroksillani esitän sulavimmat ja sähäkimmät tanssiliikkeeni jokaisella merkkauspaikalla siltä varalta, että näkisit ne jostain piilostasi.

Haistelen jokaisen luminyppylän ja kaivelen maasta pienintäkin merkkiä Sinusta. Olen myös merkannut Sinulle tien luokseni pienin keltaisin sydämin. Tiristin kaikkeni, että sain sen valmiiksi.

Sisällä kuljen tuskaisena paikasta toiseen tai istun sohvani käsinojalla ja tuijotan kaukaisuuteen Sinua ajatellen. Välillä huuliltani kirpoaa syvä huokaus tai pieni ja hiljainen valitus. Kun taas lähden liikkeelle, unohdan välillä jopa varoa liukkaita lattioita vuoksesi.

Iltaisin en osaa käydä nukkumaan, koska pelkään, että juuri silloin saavut ovelleni. Nukkumisen sijaan pyydän viiden minuutin välein pihalle, jotta voisin äänimerkein antaa sinulle suuntaviittoja luokseni. Saavuthan pian ennen kuin riudun ikävästä olemattomiin!

Sinun,
Riemu