Vesi Matkaa Kotiinsa

Siitähän on kohta kolme kuukautta, kun Riemu nukutettiin. Elämä jatkuu ja aika kuluu hirveää vauhtia. Ihmeelliseltä se tuntuu, kun yhtäkkiä kahdeksan vuotta elämässä ollut asia vaan häipyy. Muutaman ensimmäisen viikon yllätin itseni mm. kaupassa miettimästä, että onko Riemulle kauraryynejä. Ruoka-aikojen lähestyessä on kummallisen rauhallista. Ja muutenkin kovin hiljaista täällä kotona.

Alkuun meillä toki oli Dedi paljon täällä toisen koiran virkaa hoitamassa, kun valmistauduttiin SM-kisoihin ja MM-karsintoihin, niistä varmaan tarina erikseen jossain kohtaa. Karsintojen jälkeen ollaankin saatu harjoitella muutamia satunnaisia koiravieraita lukuunottamatta yhden koiran taloutta. Helppoahan se on noin käytännössä.

Nyt muutama kuukausi myöhemmin sitä välillä aina vaikkapa lenkillä ajattelee, miten ihmeellistä se on, että yhtäkkiä tässä onkin vain Rallin kanssa kaksin tallustelemassa. Kummallista. Mutta tosiaan kovin helppoa. Nyt luulisi olevan kätevä ja hyvää aikaa treenailla Rallin kanssa milloin mitäkin, kun ei tarvitse toista koiraa sulkea eri tilaan, mutta jos totta puhutaan, niin eipä ole tullut tehtyä yhtään mitään. Jonkun sortin reenimasennusta kai. Ehkäpä se tästä syksyä kohti taas ja kun on päästy Rallinkin kanssa vähän kisaamisen makuun.

Pari viikkoa sitten käytiin heittämässä Riemun tuhkat viimeiseen sijaansa. Mietittiin, että mikä paikka olisi hyvä. Lopulta tultiin sellaiseen tulokseen, että päästetään ne veteen meidän mökin lähellä sijaitsevan Hepokönkään päältä. Riemu kävi siellä monen monta kertaa. Sinne voidaan mekin aina palata. Riemu tykkäsi esittäytyä yleisölleen näyttävissä ja korkeissa paikoissa, kuten kivien ja A-esteen päällä, joten eiköhän tuo paikka komeudessaan ole sille oikein sopiva.

Aika Mennä On

Riemu 20.3.2008-22.5.2016

Nyt ei enää satu mihinkään, ei ole huono olo. Ei koskaan enää ole nälkä tai vilu. Ei kutita korvia eikä silmiä. Hyvää matkaa Pieni Pinseripoika!

Riemulla oli koko nuoruusiän niin iho kuin mahaongelmiakin, niin kuin täällä blogissa on moneen kertaan todettu ja päivitelty. Ne saatiin moneksi vuodeksi haltuun siedätyshoidolla ja raakaruualla. Vuosi sitten mahaongelmat alkoi alusta. Erilaisia ruokintavaihtoehtoja kokeiltiin. Tämän kevään ajan yritettiin monella eri keinoin hoitaa niin ruokavaliolla ku lääkkeillä ilmeisen kroonisesti tulehtunutta suolta. Eilen aamulla Riemun kunto oli romahtanut.

Riemu oli laihasta kunnostaan huolimatta viimeiseen asti reipas ja pääosin iloinen. Vielä sunnuntaita vasten yöllä Riemu vaikutti ihan normaalilta. Aamulla se vaikutti vaisulta, mutta oli kuitenkin lähdössä aamulenkille. Lenkillä se kulki viimeisenä ja kakkaamisen jälkeen kieltäytyi kävelemästä enää. Riemu kannettiin kotiin. Kotona se ei katsonutkaan ruokaa, mutta joi vähäsen. Nukkui vain, vaihtoi muutaman kerran paikkaa.

Olin itse reissussa tuon Riemun viimeisen yön. Kun tulin kotiin päivällä, Riemu ei oikeastaan reagoinut siihen mitenkään. Makasi vain isännän sylissä pihalla. Jalat eivät oikein kantaneet ja silmistä oli Riemu kadonnut. Oli selvää, että oli viimeisen palveluksen aika. Riemu nukahti rauhallisena meidän syliin ja toimitettiin tuhkattavaksi.

Tämä kevät on ollut synkkä. Riemun sairastamisen vuoksi ainakin itse olin jo osannut varautua, että tämä ratkaisu voi olla hyvinkin pian edessä. Mutta eihän siihen tietysti täysin koskaan pysty valmistautumaan. Koville se ottaa joka tapauksessa, vaikka toisaalta on myös helpotus, että pitkään jatkunut epävarmuus on nyt päättynyt.

Aivan ilman varoitusta meidän laumasta kuitenkin hiipui vain muutama viikko aikaisemmin lyhyen sairastamisen päätteeksi vasta viisi vuotias Reino. Vain muutama viikko ennen sen kuolemaa seisoimme sen, siskoni ja Dedin kanssa ensimmäistä kertaa elämässä yhtäaikaa agilitykisojen maksiluokan palkintopallilla. Lähipiirin koiramurheet ovat viimeisten muutaman kuukauden aikana olleet lähes musertavia. Elämä on välillä kovin epäreilua.

Kahdeksan vuoden mittainen jakso meidän elämässä on siis ohi. Tässä blogissa on seurattu aika montaa vuotta niistä. Vuosiin on valitettavasti mahtunut paljon huolta ja murhetta terveysongelmien vuoksi, mutta toisaalta Riemun vilpitön ja iloinen persoona on myös antanut paljon. Loogista olisi, että tämä olisi myös tämän blogin päätös. En tiedä vielä, voi ollakin. Toisaalta meidän elämää sulostuttaa edelleen Ralli, joka on nyt ensimmäistä kertaa ainoana koirana talossa. Toivottavasti sen eroahdistus ei kärjisty tämän myötä... Hellyyttä ja hoivaa se tulee ainakin saamaan tästä lähtien kahden koiran mitalla.

Riemu oli meidän ensimmäinen yhteinen koira. Nimensä veroinen ja unohtumaton.

Säteitä Hangella

Eilen työviikon jälkeen oli aivan huippuhieno keli. Aurinko paisto ja lämpötila painu ihan vähä pakkaselle. Katoin keittiön ikkunasta meijän eessä kulkevalle kuraselle ja hiekotussorraa rahisevalle jalakakäytävälle ja totesin, että nyt täytyy päästä johonki muualle. Päätöstä vahavisti pitkäkarvanen ystävämme Dedi, joka jäi torstaina reenien jäläkeen yökyllään, kun ollaan tännään menossa meijän omalla hallilla olevaan Niina-Liina Linnan koulutukseen.

Tuolla ku pellon piennarta tarvoin kolomen karvapään kera, päläkähti päähäni, että en mää koskaan oo aatellu olevani mitenkään erityisen luontoihiminen. Mutta kyllä tuolla ulukoiluympäristöllä vaan on ihan hirvittävän iso vaikutus sen mielekkyyteen ja siitä saatavaan energiaan. Täällä taajamassa en voi olla ärtymättä mm. siitä, että joka paikka on pullollaan koirien paskaa. Sitä on kaikki tienvieret väärällään ja löytyypä sitä ihan keskeltä jalakakäytäviäki, toisten ihimisten postilaatikoitten eestä ja pihhoilta. Kyllä mää myönnän, että ihan 100 %:sesti en itekkään noitten jätöksiä kerrää, mutta huolehin, etten niitä ainakaan toisten ihimisten pihoille jätä tai muutenkaan ihmisten kulkureiteille. Sillon, kun nuo mennee asioimaan johonki syvien ojien pohojille tai mettän puolelle, missä kukkaan ei lähellä asu eikä kule niin saatan minäki säästää muovia, mutta muuten pyrin kyllä kakat keräileen, vähintään omien koirien.

Toinen ärtymystä aiheuttava tekijä on tietysti räksyttävät ja iholle päästettävät vastaantulijat. En ymmärrä, miksi ihimisille on niin kamalan vaikia ymmärtää, että jos en halua antaa koirieni lenkillä tervehtiä jokasta ressua ja nassua, niin sitä ei tartte ottaa henkilökohtasena loukkauksena. Tilannetta ei yhtään helepota se, että tietyn rotusten koirien kohalla Riemu menee ihan ommiin sfääreihinsä ja huutaa suoraa huutoo. Vinttikoirat ja huskyt ainaki on Riemun listalla semmosia, joille täytyy uhota, vaikka muijen kohalla ei vois vähempää olla kiinnostunu. Tuosta ja muutamasta muusta huonosta kokemuksesta oppineena Rallistaki on tullu valitettavan rasittava lenkillä, varsinki jos vastaan tullee westie tai norfolkin terrieri... Rallin kans oon nyt ottanu taas tiukan opetuskuurin ja se tuntuu onneksi kohtuu nopiasti tuottavan tulostaki. Mutta sillon ku Riemulla lähtee homma käsistä vastaantulevan koiran tai peräkärryn kans niin siinä ei auta oikein namitkaan.



Noh, kuten sanottua. Kyllä oli vaan niin paras tapa alottaa viikonloppu tuolla pellolla. Miten se voiki nollata työviikon aatokset ja kaiken muun niin helepolla? Noh, hetkellistä verenpaineen nousua koettiin kyllä silläki reissulla, ku huomasin meijän jälille lähteneen naapurin vappaana juoksevan sakemannin. Hetken mietin, että miten me päästään takasin, kun näin sen hölköttelevän meijän polkua poispäin. Ei siinä auttanu, ku lähtiä kokkeileen. En muuten olis uskaltanu, mutta se on kerran aikasemmin tiellä meiät säikäyttäny juoksemalla haukkuen omasta pihastaan meitä kohti, mutta lähtien omia aikojaan ihan iholle tulematta takasin. Ja onneksi se oli ilimeisesti poikennu mettän kautta kotiansa, ku en sitä ennää palluumatkalla onnekseni nähäny.



Viime viikonloppuna muuten tehtiin Dedin kans eka nolla taas melekeen puoleen vuoteen. Voitto tuli ja agilityserti myös. Agisertejä Dedi ei nyt ennen elokuun loppua saakaan ennää ottaa vastaan, mutta hyppysertit ois tervetulleita, ku ekasta on kulunu jo kohta kaks vuotta. Vaikka nollien välillä pitkä väli oliki, niin viime viikonlopun kisat kyllä anto ihan kohtalaista toivetta siitä, että niitä saattais pystyä saamaan lissääki. Siitä innostuneena laitoin "hakemuksen" meijän seuran SM-valamennukseen, johon pääsyä ajatellen täytyy olla tavotteena ne SM- ja vaikka MM-karsintanollat saaha kokkoon. Eihän tuo nollien frekvenssi kauhiasti paperilla luppaa, mutta kyllä me nyt vielä ainaki yritettään. Ens viikonloppuna ja pääsiäisenä lähetään heti koittamaan taas.



Ralli on päässy takas agilityn parriin kans pikkuhilijaa. Iliman rimoja on tehty pieniä pätkiä, nyt viimemmäksi putkirallia: pimeitä putkikulumia, putkeen lähetystä ja putkijarrua. Kaikki meni ihan mukavasti. Lisäksi on tehty hyppytekniikkasarjoilla pientä jumppaa. Sitä tarttis saaha aikaseksi käytyä tekeen usseemminki. Kotona on kans jumppailtu millon mitäki. Pikkuhilijaa siis yritettään nyt kuntoo kohotella, josko joskus kesänkorvalla-kesällä taas kissoissaki startattais tuon pienen kans. Kyllä sen kans tekemistä kerkeski tulleen ikävä. Varsinki sillon, ku Dedin kans ei oikein onnistumisia saatu. Mutta nyt nollasta motivoituneena on taas kova into harrastaa ja tehä molempien kans.

Kaverille jouluylläriksi ommeltu takki vielä tähän loppuun.

Epävarmoin Askelin

Kun nyt vuosi on alkanu hyvällä bloggailutahilla niin jatketaas sitä vähäsen ennenku taas hiipuu. :)

Oltiin Dedin kans kissoissa tännään. Nyt ehkä ihan pikkusen toivo jo ellää, että kyllä se homma sieltä rupiaa taas luonaamaan. Loppusyksy ku meni aika hervottomien kisasuoritusten kans plörinäksi. Siitä viimesestä nollastaki alakaa olla jo aika monen monta kuukautta. Jo välipäivien kissoissa väännettiin sanan varsinaisessa merkityksessä kuitenki hypäriltä vitonen (okserin rima). Tännään ekalla ratalla tulos oli taas viis, mutta kokonaisuuteen täytyy olla tyytyväinen. Dedin aika oli koko ratan noppein, omalla sekunnilla jopa. Mutta johan toki piti sitte puomin alastulolta napata virhe. Itellä siinä kohtaa oli pääajatuksena vaan huolehtia, ettei se kerkiä karkaamaan putkeen, niin se tais jäähä sitte vähä huonolle käskytykselle. Toki pittäishän Dedin se osata vähemmälläki. Muutamassa kohassa jäi vielä kirimisen varraa eli meinas mennä väännöksi, mutta kaikenkaikkiaan jes! Ratoja pystyy kattomaan Tamskin arkistosta, tämä eka rata löytyy kohasta 17.1.2016 klo 10:31:40.

Toisella ratalla meinas jo vähä koira lähtiä näppeistä, mutta kyllä joku auktoriteetin kasvu tai Dedin kiltteytyminen on tapahtunu, ku silti pystyin ohojaamaan homman loppuun asti viijellätoista virheellä. Syksyllä nää päätty aina putkeen karkaamiseen ja sitä myötä kentältä poistumiseen. Ite mietin, että ehkä tää on teheny hyvvää, ku Dedi on nyt toista viikkua täällä hoijossa ja eletään ihan normaalia arkia. Ennenhän täällä ja mun kanssa olo on pääsääntösesti tarkottanu reenejä tai kissaamista. Eka virhe tuli näköjään aan alastulolta. Sen jäläkeen olinki ite myöhässä ja koiran eessä -> rima alas ja jatkon sössintä. Muuten tuoki ihan jees. Tää rata löytyy arkistosta kohasta 17.1.2016 klo 11:56:35.

Viimesenä oli hyppäri, josta ensin tuli virhe keppien sissäänmenosta. Taisin ajjautua kuitenki ite vähä liian lähelle keppejä ja Dedi alotti kakkosvälistä. Ehkä tuosta virheestä lepsuuntuneena en ottanu tarpeeks vahavaa putkijarrua loppupuolella, joten Dedi ei kääntyny tarpeeksi tiukasti, vaan hyppäs väärän esteen. Mutta ei tuokaan rata tosiaan huono ollu. Ehkä tää tästä vielä iloksi muuttuu! En silti edelleenkään uskalla ihan kaikkia SM-nollia kassaan toivoo. Mutta jos nyt muutaman vielä sais tässä meijän yhteisellä taipaleella. On se vaan hienoo onnistua tuommosen vauhtihirmun kans! Vaikka ei silti, kyllä mulla jo ikävä on Rallin kans köpöttelyäki. Siinä sentään tuntee vähä hallittevansa tilannetta. :) Hyppäri löytyy arkistosta kohasta 17.1.2016 klo 13:20:30.

Rallilla olis nyt vielä muutama päivä remmiliikuntakomennusta jälellä. Keskiviikkona tullee kuus viikkua leikkauksesta. En kuitenkaan tiiä, mitenköhän uskallan sitä vieläkään vappaana päästää menemään. Tuolla on kumminkin paikotellen aika liukasta lumen takia. Ja sitä vauhtia ku pitäs Rallin tuntien sitte saaha kerralla nollasta sataseen...

Pinserin pukeminen tuntuu kestävän ikkuisuuen.

Viime torstaina käytiin toisen kerran fyssarilla leikkauksen jäliltä ja ihan hyvältä vaikutti edistyminen edelleen. Jos ekalla kerralla takajalakojen painonvarraus oli 1.0/1.8 niin nyt oli jo 1.3./1.5 (jos oikein muistan). Tassausta oli siis tullu ja lihaksisto leikatussa jalassa oli hyvässä kunnossa. Ainoot jumit oli selässä ja sielläki kuitenki tasapainossa. Sannoin Kirsille siitä, kun uuden vuojen aikaan Rallin polovi kuulosti niin kovin naksuvan. Kirsi lohutti, että ei varmaankaan johtunu patellasta, koska kuntoutuminen on nuin edistyny. Luultavasti joku nivel siellä naksuu sammaan tappaan, ku ihimisilläki. Ei Ralli niihin naksumissiin mitenkään viikannu, että ei ainakaan kipiää teheny.

Riemu kävi tosiaan kans lääkärissä viime viikolla. Verikokkeita otettiin ja riisi käskettiin vaihtaa kaurapuuroon ja jatkaa lohilinjalla kunnes tutkimukset etenee. Verikokkeista osa saatiin samantien, maksa-, haima- ym. tulokset ei vielä viime viikolla ees tullu. Valamistunneet arvot oli ihan ok. Muutamia heittoja viitearvoista oli, mutta ei mittään erityistä. Eli tähän mennessä ei mittään ainakaan selevinny. Krooninen suolitulehus nyt kuitenki oireitten perusteella se tojennäkösin arvaus. Eli kokonaisuuessaan reissun anti tähän asti on se, mitä itekki jo on arvannu/tienny. Mutta ootellaan nyt, mitä sieltä vielä kuuluu. Jatkotutkimuksia tietysti jo tarjoiltiin: tähystyksiä ja koepalan ottoo.

2015

Eli jos perinteisesti vejetään vähä yhteen 2015 vuojen tapahtumia niin aika negatiivispainotteiselta näyttää. Mutta tuossapa nuo. Eli vuonna 2015...

...bloggailin toodella laiskasti.
...valamistuin maisteriksi ja tein ihan vaan töitä ensimmäistä kertaa elämässä kokopäiväsesti, siis iliman ohessa opiskelua tms. Ja oon siitä kyllä nauttinu, niinku viime vuonna tässä "tilinpäätöksessä" oon toivonukki.
...muuten nuo esitetyt toiveet ei sitten oikein totteutunukkaan.
...sekä Ralli että Riemu on sairasti alakuvuonna mahhaansa. Rallilla meni jopa haimatulehuksen puolelle, mutta parani onneksi antibioottitymmäyksellä.
...maaliskuussa laumaan saapu uus vahavistus Runo.
...huhtikuussa Rallilta hajos oikia polovi, joka leikattiin ja jonka jäliltä palattiin pikkuhilijaa agilityreeneihin heinäkuun lopulla.
...Riemu-parka sairasti korviaan vaihteeksi. Tällä kertaa uus tulokas eli verikorva molemmin puolin. Niiden jäliltä Riemu onki melekonen rullakorva nykyjään.
...alakukesästä sain Rallin sairasloman ajaksi lainakaverin agilityyn eli Dedin. Laina vähän piteni kuitenki ja jatkuu edelleen ainaki tämän kevvään.
...elokuun lopun omissa kissoissa koettiin Dedin kanssa onnistumisen hetkiä ja napattiin nollavoitto sertillä kuorrutettuna.
...lokakuussa reissattiin naisporukalla Italiaan MM-kisoja kattomaan. Hieno reissu!
...marraskuussa siis Rallin vasen polovi sano sopimuksen irti ja sillä kuntoutustiellä ollaan oltu loppuvuosi.
...kisattiin Rallin kanssa sattuneesta syystä erittäin vähä, eikä tokossakkaan käyty kokkeissa. Tokoa kuitenki reenailtiin ihan jonku verran, ku se paremmin sopii kuntoutujallekki. Ollaan sen osalta päädytty Sinin oppiin ja siltä tieltä tähdätään niiden voittajan liikkeitten kasaamiseen tänä vuonna.

Mitä tämän vuojen tavotteisiin tullee niin kovasti toivon että vuonna 2016...

...Riemun terveysongelmat saatais ratkastua.
...Ralli kuntoutus hyvin ja myös pysyis terveenä.
...päästäis Rallin kans reenaileen ja kisaileen kesän korvalla ehjää kautta kohti agilityssä.
...saatais voittajan liikkeet koe-valamiuteen ja uskaltauvuttais kokkeeseen jossain kohtaa vuotta.
...Saatais Dedin kans SM-nollat kassaan, vaikka se tällä errää aika toivottomalta urakalta tuntuuki. :)

Viime vuojen viimeset tekeleet:

Viime Vuoden Viimeiset Kuulumiset

Sama virsi joka ainua kerta. Mutta niin vaan tuntuu aika hupenevan käsistä, että bloggailulle ei oikein oo aikaa. Ja näistä harvoista juttuista tahtoo sitte tulla ihan ylipitkiä... Kuvituksena ja kevennyksenä taas vähän sitä sun tätä loppuvuojelta.

Tuon marraskuisen kirjotuksen jäläkeen on kerinny taas sattua ja tapahtua kaikenmoista. Eikä taaskaan kerran sieltä mukavammasta päästä. Rallilla nimittäin nasahti marraskuussa toinenki polovi. Se oli hoijossa ja ilimeisesti siellä oli leikit ja riehumiset käyneet niin koviksi, että sunnuntaina hakiessa näin jo heti, mistä on kyse. Tällä kertaa polovi ei kuitenkaan ollu viottunu niin pahasti ku kevväällä, jollon se meni pois paikoltaan ja takasi jatkuvasti. Sen n. kahen viikon aikana, joka ooteltiin leikkausta, polovi vaivas ehkä kolome nelijä kertaa.

Ralli 4 v.

Mentiin siis tuon viikonlopun jäläkeen heti maanantaina paikalliselle lääkärille, joka totes, että joo, luksoi. Soitin samalla viikolla keskiviikkona puhelintunnilla Juha Kalliolle, joka Rallin kevväälläki leikkas, että haluaako hän nähä sen vai saanko varata suoraan leikkauksen. Olin enemmän ku tyytyväinen, ku sain heti luvan varata leikkauksen ja sain leikkauspäivänki vielä joulukuun alakuun. Pelekäsin pahon, että ois voinu mennä tämän vuojen puolelle.

Rallin uus Riemunkirjava villamantteli

Heti kun tajusin, että nyt tosiaan toinenki polovi meni, tein raskaan päätöksen. Ralli saa luopua leikkauksen myötä myös palleistaan. Olin tietysti Rallia ottaessa kovasti toivonu, että Ricon suku ois voinu sen kautta jatkua jossain kohtaa muutaman vuojen päästä. Nyt kuitenki vaikuttaa siltä, että Ralli sattuu olemaan se Ricon jäläkeläisistä epäonnisin. Vaikka polovet oliki nollat niin lääkäri selevitti, että minkä takia Rallilla näin molemmille poloville kävi. Eli rakenteessa oli jonku verran toivomisen varraa eikä huono tuurikaan toki asiaa parantanu. Totesin siis, että parempi hoitaa se asia samalla toipumisella poloven kans. Jo ensimmäisen polovilekkauksen myötä ku Rallissa jo lissäänty nuo ikävät ärhentelemiset. Se joutu olemaan niin kauan pois omasta laumastaan, että ne suhteet alako rakkoileen. Eihän toki tuo kastrointi mikkään yksioikonen ratkasu tuohon oo, mutta toivottavasti auttaa vähän muun totuttelun ohessa.

Ralli, tötterö ja broilerinkoipi

Ennen joulua leikkaaminen tietysti hankaloitti joulun ohojelmaa, ku Rallin piti joko olla häkissä tai mulla narun päässä, ettei päässy riehumaan. Lisäksi Ralli oli tietysti vielä kipiä ja kaikista rajotteistaankin niin turhautunu, että sen käyttäytymisessä oli aika paljo toivomisen varraa muitten läsnäollessa. Toipumisen kannalta parempi on tämä, että ovat päivät yksinään, ku ollaan töissä. Kotona ollessa niitä hyppimisen ja ylimääräsen hössöttämisen mahollisuuksia on kuitenki liikaa, ku en sillon raaski toipilasta häkissä pittää, niinku yksinollessa nämä kuus ensimmäistä viikkoo leikkauksesta.

Kun joulupukki suukon sai...

Uuden vuoden aikoihin polvi tuntu naksuvan kovasti. En tiiä oliko vaan vaihe kuntoutumisessa, mutta nyttemmin ei juurikaan enää naksu. Loppu pian sen jäläkeen ku sain taas Synoquin EFA:a Rallille. Ja toisaalta myös palasin töihin, joten elämä rauhottu taas pääosiksi päivää. Muuten kuntoutuminen on taas edenny oikein hyvin. Ekalla viikolla kerkesin panikoija, että ei se nyt ala käyttää sitä koipeensa ollenkaa, mutta sitte melekeen naps vaan alotti. Ortopedi kehu kontrollissa, että hyvältä vaikuttaa ja että lihaskatokin oli tosi pieni. Eli lähtökohta toipumiselle vallan mainio. Ekalla fyssarikerrallaki Ralli sai taas kehut Kirsiltä. Eli hyvältä vaikutti lihaksistonki osalta. Vähän jumia totta kai selässä etupään kuormituksen takia. Nyt oltais jo lenkitysten osalta n. puolen tunnin kertalenkeissä Rallin kans, mutta nää pakkaset vähä sotkee.

Kummimuksujen Riemunkirjavat joululahajat

Riemun kanssa ollaan vuorostaan menossa lääkäriin huomenna. Se on nyt syksyn aikana laihtunu ihan hirveesti. Kaikenlaista oon yrittäny ja kokkeillu, mutta vaan vähärasvanen lohi pienen määrän kasviksia ja riisiä kanssa tuntuu sopivan. Enkä tiiä, saako sen elimistö siitäkään oikein mitään enää otettua irti. Katotaan, mitä testejä lääkäri sille huomenna määrää. Verikokeita varmaan ainaki. Tuolla ruokinnalla oon ite vaan (tietysti turhanki pitkään) yrittäny asiaa ratkoo, mutta ku ei tosiaan oikein mikkään ennää käy. Ku allergioijen takia ei voi syyä noita kuivia hypoallergeenisia ja raakoista näyttää kaikki muut ku kala käyneen sopimattomaksi. Ja rasvasta ruokaa ei kestä ollenkaan. Vielä vuosi sitte söi kaikenlaisia lihoja ja elimiä vielä hyvällä menestyksellä. Mutta palataan tähän, ku kuullaan lääkärin kommentit...

Uusi vuosi on siis alakanu sairastamisen ja pakkasen merkeissä. Mutta on täälä jotaki uuttaki. Nimittäin Dedi tuli viime viikolla meille hoitoon joksiki aikaa, kun sen emäntä sai vauvan. Hieno tarkotus tietty oli, että kerettäis nyt hoitoaikana Dedin kans enemmältiki reenaamaan, mutta tottakai nyt sitte iski nää pakkaset. Meijän kylymässä hallissa ei oikein tämmösillä kelleillä reenailla. Kun nyt ees kerran ens viikolla pääsis reenaan... Muuten saattaa pienellä bordercolliella rueta päässä viiraan, ku ei oikein mittään tapahu. Ja täällä oleminen aina ennen on tietty tarkottanu kisoja tai reeniä! Sen kyllä alakuun huomaski, ku se oli joka hätkähyksestä heti ovella lähössä. Nyt alakaa jo ottaan vähä rauhallisemmin. Rallin kans meinais jopa leikkiä, mutta sehän ei tietty valitettavasti Rallin poloven takia passaa.

Noh, paranemisia, kuntoutumisia ja lauhtumista ootellessa, oikein hyvvää ja suorastaan parempaa alakanutta uutta vuotta kaikille!

Ompelukausi Avattu

Siitä tietää, että syksy alakaa olla riittävän pitkällä, ku vihon ja viimein saa itestään irti istahtaa vähä ompelukonneen äärelle. Tein eilen Dedille pannan. Tarve lähtee siitä, että oon pariin kertaan kisojen startissa nyhtäny Dedin ommaa puolikiristävvää sen kaulasta tovin jos toisenki. Tein siis tommosen pistolukkoversion. Sen PITÄIS olla aika väljä, joten siinä on semmonen viijen sentin kiristyvä osa myös.

Eli tommonen siitä sitte tuli. Kuviointi ja värimaalima on vähintäänki sama, ku kevväällä viimesimpänä valamistuneessa pannassa...

Riemu sairastaa taas vaihteeksi. Perjantaina oli olohuone täynnä jos jonkumoista tuotosta. Lääkäri anto Enteromicroo ja Lipraxia, eppäili paksusuolen olevan ärtyny. Enpä tiiä. Aika vaikeeta alkaa olemaan elämä Pienellä Pinseripojalla.

Verta Korvissa ja Muuta Mukavaa

...eli päivitystä Riemun elämästä vaihteeksi. Kuvituksena sekalaisia otoksia kesälomareissulta Nordkappiin. Se toki näin lokakuun puolessa välissä on ennää muisto vain.

Riemulla on koko elämänsä ajan ollu kaks oikein erityisen heikkoo kohtaa, nimittäin korvat ja maha. Tänä vuonna niistä molemmat on usiamman vuojen hilijaiselon jäläkeen taas aiheuttanu harmia. Joskus tuossa kevätkesällä, toukokuussa kait, huomasin yks kaunis aamu lenkille lähteissäni, että Riemun toinen korva oli aivan pallo. Heti ensimmäisenä tuli mieleen dignoosiksi verikorva, josta olin joskus kuullu, mutta en koskaan livenä nähäny. Ei muuta ku lääkäriin, mutta siellähän ei tietty tehty korvalle mittään. Tojettiin vaan, että verikorvahan se. Vaihtoehtona ois ollu korvan tyhyjentäminen, mutta siitä saa hyvällä syyllä kierteen aikaseksi. Eli ei muuta ku kortisoonia liuoksena korvanlehelle ja tavallisseen tappaan ruuan seassa myös, ettei Riemu raapis korvaansa.

Lääkäri luppaili, että parissa viikossa veri laskee korvasta itestään ja niinhän se tosiaan teki. Ainaki viikon se oli ihan täys ja pinkee ja painava verestä, kipiäki varmasti, mutta pikkuhilijaa se suli sieltä pois. Eihän toki siitä sillä päästy, vaan muutama viikko myöhemmin sama ongelma palas. No tällä kertaa hoijeltiin vaivaa ihan iliman lääkäriä. Pari viikkoo meni niin korva oli taas tyhyjä. Mutta ennen kauniisti laskeutunu korva on nyt sitte taaksepäin kärjestään kipristyvä, ku suonet (?) ei tietenkään tommosen verimäärän jäliltä ennää samanlaiseksi ku ennen pallauvu. Täynnä olleessa ossuuessa korvalehtee tuntuu nyt jonkusortin kovettumia.

Loppukesästä saatiin vaiva kyllään vielä kerran. Tällä kertaa toiseen korvaan. Tai ei kait kannata sanua vielä kerran. Ilimeisesti tää nyt seuraa Riemua hammaan loppuun saakka, vaikka nyt on muutama kuukausi siltä on rauhassa saatuki olla. Toivottavasti ei vaan jouvuta tyhyjennyskierteeseen. Luulenpa, että se tyhyjäys ei tuon kans iliman rauhotusta onnistu ja se ois pahimmillaan sitte tehtävä muutaman viikonki vällein, jos korvat rupiaa jatkuvasti täyttyyn.

Tuossa ekassa kuvassa kerran oireilleen korvan tämänhetkinen ulukonäkö ja tokassa kahteen kertaan täyttyny korva:

Sammaan syssyyn on tosiaan tänä vuonna palannu myös Riemun mahaongelmat. Kevväällä vähensin ensin raakaruuasta rasvoja valittemalla vähempirasvasia lihoja. Tuo siksi, ku jonku verran tuli löysänä ja Rallilla tosiaan oli se haimatulehus, joka herätti tarkastelemaan nuita Riemunki ruokien rasvaprosentteja. Silti tahto kakka juosta vähä turhan vetriänä. Kesällä lomareissua suunnitellessa rupesin syöttään Riemulle tölökkilihoja, jotka on ihan samalla lailla raakoja, mutta rasvan määrältään vielä huomattavasti raakapakasteita kevyempiä. Niitten kans syötin pääosin yrjölänpuurua (iliman lihhaa). Muistaakseni aluksi meni ihan ok, mutta sitte rupes tulleen kaasua. Töistä kotia tullessa olin melekeen päivittäin varma, että nyt on jossain pienet yllärit, vaikka Riemuhan se vaan oli vähä tuhnutellu.

Vaihoin tölökkilihan kaveriksi kasvissosseen, ku aattelin, että ehkä ne on nuo vilijat ku pierettää pinseriä. Ei auttanu. Niinpä hain taas raakoja lihoja, mutta vaan oikein vähärasvasia eli kannaa ja pariprossasta lohta. Siittähän sitä sitte saatiinki taas ripatti aikaseksi, ku annoin kannaa ekkaa kertaa. Eli ei muuta ku riisin keittoon ja siihen pieniä määriä lohta sekkaan. Sillä ja raejuustolla pysy tilanne kohtuullisena. Mutta sitte lohi loppu, eikä sitä siihen hättään saanu mistään lissää eli joutu antaan kannaa, niin johan lähti taas kaasutus käyntiin.

Nyt näyttää siis tosiaan siltä, että kana ei ennää sovi. Mutta ei siitäkään voi olla varma. Riemu vainuaa lenkillä jo pitkältä herkulliset lajitoverien ja kissakaverien jätökset ja ja kaikki muut herkut ja ne häviää sen suuhun niin nopiasti ja sallaa, että siinä ei kerkiä tekemään mittään. Eli se on voinu vetästä just kanojen antamisen kohalla jotaki ihanaa tienpielistä. Kanan jäliltä kakka oli kaasusta huolimatta nimittäin taas kiinteempää, ku kuukausiin. Ota näistä selevää...

Nyt mulla on pakastin täynnä vähärasvasta lohta. Sen kans annan pitkään keitettyä riisiä ja raejuustoo niin kauan, että maha pyssyy jonku aikaa kunnossa. Riisin kans vois keittää vielä porkkanaa. Sain siitä vinkin, että tekis mahaan suojaavan kalavon. En tiiä, tartteeko tosissaan rueta lenkittään Riemua kuonokopan kans. Sillon vois varmistua siitä, että maholliset ongelmat kullonki johtuu nimenommaan siitä, mitä ite oon Riemulle antanu. Aika inhottavaltahan se tuntuu. Mutta jotaki on pakko tehä. Riemu on laihtunu puolessa vuojessa varmaan 3 kiloo, ku mikkään ruoka ei oikein sovi ja ilimeisesti ruuansulatus alakaa olla aika sökö. Jossain kohtaa varmaan täytyy lähtiä jo lääkärinki pakkeille. Sen verran ussein Riemun kans siellä vierailleena vaan tiiän, että ei ne siellä oikein kans muuta ossaa sanua, ku että eliminaatiodieettiä vaan ja sillä selevittelleen mikä käy ja mikä ei.