Eilen työviikon jälkeen oli aivan huippuhieno keli. Aurinko paisto ja lämpötila painu ihan vähä pakkaselle. Katoin keittiön ikkunasta meijän eessä kulkevalle kuraselle ja hiekotussorraa rahisevalle jalakakäytävälle ja totesin, että nyt täytyy päästä johonki muualle. Päätöstä vahavisti pitkäkarvanen ystävämme Dedi, joka jäi torstaina reenien jäläkeen yökyllään, kun ollaan tännään menossa meijän omalla hallilla olevaan Niina-Liina Linnan koulutukseen.
Tuolla ku pellon piennarta tarvoin kolomen karvapään kera, päläkähti päähäni, että en mää koskaan oo aatellu olevani mitenkään erityisen luontoihiminen. Mutta kyllä tuolla ulukoiluympäristöllä vaan on ihan hirvittävän iso vaikutus sen mielekkyyteen ja siitä saatavaan energiaan. Täällä taajamassa en voi olla ärtymättä mm. siitä, että joka paikka on pullollaan koirien paskaa. Sitä on kaikki tienvieret väärällään ja löytyypä sitä ihan keskeltä jalakakäytäviäki, toisten ihimisten postilaatikoitten eestä ja pihhoilta. Kyllä mää myönnän, että ihan 100 %:sesti en itekkään noitten jätöksiä kerrää, mutta huolehin, etten niitä ainakaan toisten ihimisten pihoille jätä tai muutenkaan ihmisten kulkureiteille. Sillon, kun nuo mennee asioimaan johonki syvien ojien pohojille tai mettän puolelle, missä kukkaan ei lähellä asu eikä kule niin saatan minäki säästää muovia, mutta muuten pyrin kyllä kakat keräileen, vähintään omien koirien.
Toinen ärtymystä aiheuttava tekijä on tietysti räksyttävät ja iholle päästettävät vastaantulijat. En ymmärrä, miksi ihimisille on niin kamalan vaikia ymmärtää, että jos en halua antaa koirieni lenkillä tervehtiä jokasta ressua ja nassua, niin sitä ei tartte ottaa henkilökohtasena loukkauksena. Tilannetta ei yhtään helepota se, että tietyn rotusten koirien kohalla Riemu menee ihan ommiin sfääreihinsä ja huutaa suoraa huutoo. Vinttikoirat ja huskyt ainaki on Riemun listalla semmosia, joille täytyy uhota, vaikka muijen kohalla ei vois vähempää olla kiinnostunu. Tuosta ja muutamasta muusta huonosta kokemuksesta oppineena Rallistaki on tullu valitettavan rasittava lenkillä, varsinki jos vastaan tullee westie tai norfolkin terrieri... Rallin kans oon nyt ottanu taas tiukan opetuskuurin ja se tuntuu onneksi kohtuu nopiasti tuottavan tulostaki. Mutta sillon ku Riemulla lähtee homma käsistä vastaantulevan koiran tai peräkärryn kans niin siinä ei auta oikein namitkaan.
Noh, kuten sanottua. Kyllä oli vaan niin paras tapa alottaa viikonloppu tuolla pellolla. Miten se voiki nollata työviikon aatokset ja kaiken muun niin helepolla? Noh, hetkellistä verenpaineen nousua koettiin kyllä silläki reissulla, ku huomasin meijän jälille lähteneen naapurin vappaana juoksevan sakemannin. Hetken mietin, että miten me päästään takasin, kun näin sen hölköttelevän meijän polkua poispäin. Ei siinä auttanu, ku lähtiä kokkeileen. En muuten olis uskaltanu, mutta se on kerran aikasemmin tiellä meiät säikäyttäny juoksemalla haukkuen omasta pihastaan meitä kohti, mutta lähtien omia aikojaan ihan iholle tulematta takasin. Ja onneksi se oli ilimeisesti poikennu mettän kautta kotiansa, ku en sitä ennää palluumatkalla onnekseni nähäny.
Viime viikonloppuna muuten tehtiin Dedin kans eka nolla taas melekeen puoleen vuoteen. Voitto tuli ja agilityserti myös. Agisertejä Dedi ei nyt ennen elokuun loppua saakaan ennää ottaa vastaan, mutta hyppysertit ois tervetulleita, ku ekasta on kulunu jo kohta kaks vuotta. Vaikka nollien välillä pitkä väli oliki, niin viime viikonlopun kisat kyllä anto ihan kohtalaista toivetta siitä, että niitä saattais pystyä saamaan lissääki. Siitä innostuneena laitoin "hakemuksen" meijän seuran SM-valamennukseen, johon pääsyä ajatellen täytyy olla tavotteena ne SM- ja vaikka MM-karsintanollat saaha kokkoon. Eihän tuo nollien frekvenssi kauhiasti paperilla luppaa, mutta kyllä me nyt vielä ainaki yritettään. Ens viikonloppuna ja pääsiäisenä lähetään heti koittamaan taas.
Ralli on päässy takas agilityn parriin kans pikkuhilijaa. Iliman rimoja on tehty pieniä pätkiä, nyt viimemmäksi putkirallia: pimeitä putkikulumia, putkeen lähetystä ja putkijarrua. Kaikki meni ihan mukavasti. Lisäksi on tehty hyppytekniikkasarjoilla pientä jumppaa. Sitä tarttis saaha aikaseksi käytyä tekeen usseemminki. Kotona on kans jumppailtu millon mitäki. Pikkuhilijaa siis yritettään nyt kuntoo kohotella, josko joskus kesänkorvalla-kesällä taas kissoissaki startattais tuon pienen kans. Kyllä sen kans tekemistä kerkeski tulleen ikävä. Varsinki sillon, ku Dedin kans ei oikein onnistumisia saatu. Mutta nyt nollasta motivoituneena on taas kova into harrastaa ja tehä molempien kans.
Kaverille jouluylläriksi ommeltu takki vielä tähän loppuun.