Mies Eikä Poika Enää

Meillä alako sunnuntaina nyt sitte tokoreenit. Ei ollakkaan tuollai ohojatusti aikoihin käyty. Varmaan viimeks joskus viime kevväänä oli joku Elinan koulutus. Nyt meitä kouluttaa semmonen oikeen mukavan olonen nainen Nokialta. Emäntä vähä oli masentunneen olonen jäläkeen päin, ku kaikki muut muka meni niin masentavan hyvin. Mutta ne onki semmosia paimenkoiria kaikki.

Kovasti se kouluttaja ohojeisti emäntää kaikesta. Namista, käsien paikasta, turhasta auttamisesta, mun haahuilun kitkemisestä ja muuta. Mää vedin liikkeet silleen nopeesti kahella tassulla ja koitin keritä haisteleen, että ketä siellä hallissa oli käyny. Emäntä juoksi aina karkuun ku mää lähin johonki, niin joutu koko ajan olleen meleko skarppina.

Semmosen se kouluttaja kehtas emännälle sannoo, että mää oon muka aikuinen koira jo. Että multa voi jo vaatia. Siis täh? Mää on Pieni Pinseripoika nyt ja aina. Emännän ja isännän sylivauva. Ja sitte tietty ihimisten ilimoilla Iso Uros, mutta että multa pittäis muka vaatia jotaki? Pah. Yritti se emäntä siinä sitte kovana ollakki, mutta katotaan ny. Ei mua palijo kiinnosta sen kans tokoilla, jos se rupee nakin kans pihtaamaan ja ottaa sen liian tosissaan. Mutta oli se muuten ihan kiva pitkästä aikaa vähä tokuaki harrastaa.

Viikonloppuna aiheutin vähä muutenki harmaita hiuksia emännälle. Oltiin Lucalassa taas ja siellä oli Reino ja Roni ja tietty Luca kans. Lucaa hemmotellaan semmosilla aijoilla luilla ja semmosia on siellä pitkin poikin kaluttuna. No mää tietty iskin kiinni yhteen ja sain siittä semmosen suun kokosen palasenki sopivasti. Niin eiköhän tää pikkukirri yritä just sillon käyä leikkiin. No mää menin äkkiä sohovan karmille ja murisin sille. Se oli semmosta vähä totisempaa murinaa ku se meiän leikkiärinä, niin emäntä tuli välliin. Se yritti ottaa sen luun multa pois, mutta enhän mää tietenkää suostunu antaan. Se ois kuitenki antanu sen Reinolle. Hetki me siinä käytiin tahtojen taistelua, jonka emäntä sitte isännän avustuksella lopulta voitti. Ja sitte ne tyhymät vielä takavarikoi kaikki ne aiot luut meiltä piiloon.

Viime viikon lopulla käytiin toistamisseenki "mummulassa" lunta pöllyttään. Taikka sillon se kyllä jäi pitkälti Ronin harteille, ku oli niin hirvittävän kylymä. Tässä saldua siltä reissulta.

Rico kulukee "iso-isännän" kans sammaa aamulenkkiä ku me tuon mun emännän kans, mutta eri suuntaan. Sieltä niitten pihasta lähtee semmonen poloku, jota mennään ensin mettän keskellä jonku matkaa. Aina ku ne lähtee aamulla, Rico yrittää ettiä äkkiä jonku lelun matkaan jostaki, että isäntä vois heitellä sille sitä. Mutta sitte se ei kuitenkaan kanna sitä mukanaan koko reissua, vaan jättää sen mettänlaitaan ennen pellolle tulua. Me sitte aina jos huomataan kannellaan niitä takasi pihhaan ku myöhemmin oma lenki heitetään toiseen suuntaan.

Nyttenki me lähettiin koko porukalla vähä siihen mettään haahuileen. Yhtäkkiä noi huomas, että Ricoo ei oo missään. Yleensä se pyllerehtää meleko hyvin näkyvillä. No eiku huuteleen, että mihin hävisit, ku niin kova pakkanenki. Ei kuulu, ei näy. Käveltiin vähä etteenpäin ja huueltiin niin jo rupes haukku kuuluun ja mää lähin tietty tsekkaan, että mitä siellä haukutaan. Että tarttetaanko siellä oikeeta vahtikoiraa. No ei siellä mittään tarttettu. Rico-pappa tuijotti puuta ja haukku. Mää jo luulin, että pölijä se on ja niin emäntäki vissiin kerkis luulla. Taikka se luuli, että siellä puussa on joku ötökkä. Mutta eipä ollu. Isäntä oliki nostanu tällä kertaa sen lelun oksan haaraan ettei se hautauvu polulle, ku tuota lunta tullee jatkuvasti. Rico sen tietenki muisti ja häipy sitä noutamaan, mutta ei omin avvuin saanu. Meleko papparainen se on, mutta hyvä muisti sillä ainaki vielä on. Muistaa vielä päivien päästä senki, mihin kohtaan lumihankia se lelu viimeks pihalla katos ja ettii väsymättä.

Ja Roni juoksee lumipallojen perässä. Sitä ei palijo palele Löytääköhän se koskaan yhtäkään niistä ennenku ne hajoo atomeiksi?



Riemu