Nyt alakaa vaan tuntua siltä, että kannattais varmaan tuon agility-harrastuksen antaa olla. Ainaki jonku aikaa. Ku koko homma aiheuttaa vaan harmitusta.
Riemun kans on yhentekevää harjotella. Mihinkään ei oo edistytty ennää ainakaan vuoteen. Päinvaston. Viime vuonna sillä sentään oli pari kertaa semmonen noin kuukauen mittanen aivojen nitkahus, joka aiheutti sen, että sitä kiinnosti agility. Niihin nitkahuskohtiin ajotin ne ekat (ja varmaan vikat) viralliset ja toinen ajottu kesälle, ku meillä tuli joku ihan kohtalainen tulos epiksistäki. Nykyään sitä kiinnostaa joko vähän tai erittäin vähä. Toki sillon ku kiinnostaa ees vähä, Riemu lähtee hyvin vaikka minkälaisiin ohojauksii saksalaisista sylkkäriin, mutta oi ja voi niin hittaan vaivalloisesti, että onko pakko.
Vaikka vuosikausia oon nauttinu seurata ja ellää mukana ku toiset mennee agilityä ja kehittyy ja oppinu mielelläni lissää myös sitä kautta, niin nyt seki aiheuttaa vaan harmitusta. Oon enemmän tai vähemmän harrastanu tätä kuitenki jo aika monta vuotta ja nyt vaan kattelen ku yks kerrallaan vasta alottanneet huitasee ohi. Eikä se pelekästään koiran vika oo, ite oon ihan täysin ruostunu. En oo yli vuoteen käyny missään koulutuksissakkaan (siis viikkoreenien lisäksi), ku en viitti Riemun kans a) koetella kouluttajain hermoja ja b) maksaa apaut 40 € siittä, että tyyppi haihattellee jossaki kentän laijoilla tai raahustaa kärsivän näkösenä esteen tai pari mun huuellessa kurkkua kähiäksi. Tämä juttu harmittaa vielä sitäki kautta, että jouvuin ylipuhutuksi vetämään alkeis- ja nyt jatkokurssia. Tuntuu, ettei mulla ihan riitä siihen evväät, ku ei ite aikoihin oo teheny mittään kunnolla ja siellois kuitenki monta hyvvää koirakon alakua.
Mää oon yrittäny vilijellä vaan sitä huumorilla etiäppäin -menttaliteettia Riemun kans. Emmää aikoihin ennää oo uskonu, että me juuri epiksiä enempää tätä lajia harrasteltais. Ja tottahan toki sen aistii Riemuki. Eikä sen kans oo senkää vertaa järkiä yrittää reenata, jos ite on huonolla päällä. Ku sitä motivointia, motivointia, motivointiahan se tarttis koko ajan vaan. Ehkä se mahollinen toisen koiran kanssa jonaki päivänä harrastaminen onki auttanu sen huumorin ja lajjiin kohistuvan mielenkiinnon ylläpiossa näinki pitkälle. Semmosta toista koiraa nyt vaan ei oo, enkä tiiä tulleeko tai millon tullee, niin nyt on jo jonku aikaa ollu vitsit aika vähissä.
Riemu on aivan mainio kotikoira. Tekkee temppuja mieluusti ja tokookin iliman häiriöitä. Agilitystäki se tykkää sillon tällön. Ja on maaliman paras sylikoira. Ehkäpä meiän näitten muitten mukavammin toimivien juttujen ja positiivisemman yhteistyön hyväksi ois aika antaa periksi tuon harmitusta tuottavan agilityn osalta. Käyä joskus itekseen tekkeen kontakteja ja putkia, niistä Riemu tykkää, ja säästää muuton ommaa ja reeniryhymän aikaa ja hermoja. Aikaa ku rupiaa taas syksyllä viemään niin moni muuki asia, ku rupian taas opiskelemaan täyspäiväsesti ja siinä ohessa vähä töitäki vielä.
Ärsyttävvää märinää tämmönen. Mutta tätä nyt oon koko kesän pyöritelly. En tiiä oonko vieläkään kuitenkaa valamis reenipaikastani luopumaan, mutta ainaki askeleen lähempänä sitä oon. Nyt ois sitä paitti ihan hyvä kohta tehä ainaki jonkulainen toppi, ku saavutettiin kesälle asetettu tavotekki eli saatiin tulos epiksistä. Se oli varmaan jotaki 30. Mutta tulos ku tulos. En tiijä. Antaa olla. Vai antaako.
Emäntä
PS. Ehkä mää muuten vaihanki elukkaa, mutta en lajia! Tännään kävi töissä niin mahottoman komia nuori Maine Coon -poika, että ei ihan heti unohu. Melekeen isompi roikale ku Riemu. Kissakuume, koirakuume, pentukuume.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti