- Toisten koirien ja ihimisten ohittaminen. Riemu oppi jo pienenä ohittaan vastaantulijat tai eellä hittaammin menijät hienosti. Ei se nyt mitenkään välinpitämätön oo oikeestaan koskaan, mutta oppi meleko aikasi kuitenki ohittaan tyypit säntäilemättä, haukkumatta, murisematta tms. Ja parhaimmaltahan se itestä tietenki tuntuu, ku se toinen osapuoli EI ossaa käyttäytyä. Jotenki tuntuu, että sillon Riemu ottaa jonku oikeen ylvään ryhin ja ohittaa rähisijän oikeen korostetun huomioimatta. Tästä on luultavasti kiittäminen meijän pentukurssia. Siellä ohittamisia reenailtiin palijoki ja noin normilenkeilläki siihen kiinnitettiin huomioo alusta alkain. Lisäksi tietty se, että Riemu vietti elämänsä kaks ekkaa vuotta alueella, jossa koiria ja ihimisiä tuli vastaan melekeen joka lenkillä. Nykyjäänhän täällä kotiolloissa ei juuri muita koiria tuu vastaan, ku Rico-pappa. Ja täytyy myöntää, että ihimisiäki sen verran harvoin, että taito on vähä rapistunu. Laijassa kyllä mennään, mutta sitte ku kohtaaminen on ollu, Riemu "vaivihkaa" haistelee menijän perään ja meinaa ajautua väärälle puolelle.
- Kiinniottotilanne lenkillä. Jokapäiväseen elämään liittyvä siis tääki. Riemu oppi jo nuoruusseutujen lenkkipoluilla aika helpolla, että mikä kohta se on ku otetaan kiinni. Yritin kyllä sillon sitä ottaa aina yllätyksellisissä kohissa kii, ettei se kiinni jääminen just ois johonki kohtaan yksilöityny. Riemu valitti jonku keskimääräsen kohan, jossa se alako oottaa sitä, että otan sen hihinaan. Nykyäänhän toi meijän vappautta sisältävä aamulenkki aina sama ja kiinniotto samassa kohtaa. Riemu jääki ylleensä mua niillä main ootteleen ja kattelee mua, että joko nää otat mut liekaan. Tää on luonnollisesti sen ansiota, että sattuneesta syystä oon kaveria melekeen aina kiinniotettaissa jollaki palakannu.
- Autojen kohtaaminen tiellä. Eelleen jokapäivästä asiaa. Vaikka tuo meijän kylätie pieni onki, niin ilimeisesti meijän lenkkiajat on semmosia, että harvon ei yhtään autoo tuu vastaan tai ohita. Jossain vaiheessa Riemu yritti kehittää itelleen semmosta ajan autoja takkaa -maneeria, mutta ton suihkepannan myötä se unohtu alakuunsa. Sitä vaston, ku auto tullee vastaan, Riemu saattaa ihan omaehtosestikki pysähtyä mua oottaan, ku kuulee jonku tulevan. Tai sitte odota -käskyllä. Sitte ku mää oon kohalla, se taapertaa mun vieressä niin kauan, että auto on menny ohi. Ja sitte taas jatkaa ommaa vauhtiansa mun eelle.
- Käyttäytyminen elläinlääkärissä tms. paikassa. Eilen viimeksi siis Riemu lämmitti mun sydäntä elläinlääkärissä. Ootushuoneessa se mieluusti kyllä tutkis kaikki paikat ja moikkais kamut, mutta rauhottuu aika äkkiä makkoileen tai istuun mun viereen. Tällasissakkaan tilanteissa se ei provosoiju toisten murinoista ja ärinöistä. Hoitohuoneessaki kaikki meni oikeen mukavasti. Anto katella korviaan ja ottaa teippinäytettä ja muutenki tutkia hyvin. Suuri syy tähän on tietty se, että korviin ei tungettu mittään laitteita. Yhessä vaiheessa Riemu varmaan aavisteli, että nyt tuo täti käänty ottaan sen maalimanlopun laitteen, jolla tärykalavoja ja sisempää korvaa katotaan ja yritti ottaa jalat alleen. Mutta sai lopulta kuitenki lääkäriltäki kommentin, että oikeen mukavan luontonen pinseri. Eniten mää ihimettelen sitä, että tyyppi ei ees piipannu yhtään. Ylleensä se on kuitenki semmonen sen joka tilanteen kommunikaatiokeino. Kuunteli vaan niin viattoman näkösenä ku sen leikkikaveriksi halunnu sakemanni(sekotus) vikisi hoitohuoneesta.
- Toimeentulo ihimisten ja koirien kans. Montaa ihimistä tai koiraa ei vielä oo tullu vastaan, joitten kans Riemu ei ois tullu toimeen. Okei, ei se ihan varraukseton oo ihimisten suhteen. Vähä väistää tilanteesta riippuen. Mutta jos sille annetaan mahollisuus tutustua, niin aika nopiasti ois pusuttelemassa. Toisten koirien kans oon oppinu kans olleen luottavainen, mutta tietenki sillain sopivan valapas. Varmaan yks syy toimeentulloon on se sen pehemeys. Se mieluummin sitte väistää. Kai. Ihan muutamia uroksia on, joita se vähä kattelee sillä silimällä, mutta uskon, että eiköhän se elämä niittenki kans onnistuis, ku pääsis tutustuun lähemmin. Mutta siis ei mittään semmosta urostelua niinku tuolla jo kertaalleen tässäki postissa mainitulla Rico-papalla nuorempana.
- Kevvään möllitokon luoksetulo. No okei. Pakko kai se on pistää yks tämmönenki pieni onnistumisen hetki, ku se niin elävästi vieläki muistissa on. Varmaanki tästä jo sillon tapahtumisen jäläkeen mainittinki. Kysseessä oli siis Riemun järjestyksessään toiset möllitokokisat viime kevväänä meijän omassa hallissa. Muutenki ne meni yllättävän hyvin, mutta luoksetulo oli yliveto. No okei, alaku ei luvannu hyvvää. Riemu lyöttäyty makkaamaan ku jätin sen. Sitte vähä jännitin, ku olin aiemmin opettanu sitä tulleen etteen ja vasta siittä sivulle. Vasta muutamia kertoja olin ottanu sen suoraan sivulle. No käskystä Riemu lähti tulemaan mua kohti. Ja lujjaa tuliki. Noin puolentoista metrin päässä, ku vauhti eelleen oli kova, se rupes heittään persaustaan jo oikeelle. Ja sieltä se sitte lennätti ittensä niin maan perusteellisen komiasti aivan oikeeseen perusasentoon. Saatiin ylleisöki herätettyä tällä tempulla oikeen aploodeihin asti.
Kai näitä vois muitaki olla, mutta nuo arkipäiväset nyt on aika ylleisluontosia tilanteita. Ne on monesti semmosia, että saa mielesänsä huokasta, että kai sitä jotaki on teheny oikeinki tuon jästipään kans. Katotaan mikä on taas mieli viikonloppureisun jäläkeen. Huomenna startataan muutamien välietappien kautta mökkeileen viikonlopuks. Jospa sielä tulis otettua vähä uuempia kuviaki. Nää tämänkertaset on lähinnä jotaki toistoja aikasemmista posteista.
- Emäntä
Ihana Riemu.
VastaaPoista