lauantai 25. huhtikuuta 2015

Meni Pikkusen Polvi Ympyrää...

...Rallilla nimittäin. Tässä on muutama viikko taas ollu melekosta tunteijen vuoristorattaa, eikä vähiten tuon pienen valakosen takia. Että varotus on annettu, tästä tulee piiiitkä valitus. Taikka sanotaanko, että tästä taitaa tulla jonku sortin usiampiosanen raportti. Ehkä joku kohtalotoveri joskus voi löytää tästä jotaki, mutta ainaki nyt että ite muistan, miten hommat eteni.

Mutta alotettaas ihan alusta. Päästiin tosiaan maaliskuun puolessa välissä taas saikulta reenaileen haimatulehuksen jäliltä. Mutta sittenpä iski mulle ihan hirviä flunssa. Olin usiampana iltana kuumeessa, mitä ei sitte lapsuuen oo tapahtunu. No Ralli pääs kumminki reeneihin lainaohojaajan kans niin eiköhän se just sillon päätä valita niin itelleen epänormaalin juoksureitin (eli luopua putkeen menemisestä), että törmäyskurssilla oltiin. Niin huonoa tuuria taas, että ei oo tosi.

Onhan noita törmäyksiä nyt joskus ennenki ollu, mutta ne on aina menny tyyliin hetken jalan nostelulla ohi. Nyt Ralli jätti oikian takasensa kokonaan käyttämättä, roikotti vaan. Reenit loppu tietenki siihen, pieltiin kylymäpussia jalassa jonku aikaa ja sitten käytiin vähä kävelemässä. Ongelma oli poissa. No pitemmällä jäähyttelylenkillä jossain kohtaa jätti taas jalakansa käyttämättä, mutta aattelin, että ehkä se revväytti jotain lihasta tai että joku lihas kramppaa. Sama kuitenki jatku muutaman päivän, välillä jätti vaan jalan käyttämättä ja vauhikkaampi meno sen varsinki aiheutti. No ei muuta ku lääkäriin.

Lääkäri totes heti, että polovi menee paikoiltaan, eikä palaudu heti takasin. Olin jossain jalakaa kuivaillessa itekki tuntenu siellä polvessa jotaki ja alakanu epäileen. Kun sanoin, että kaverilla on polovet tutkittu nolliksi niin diagnoosiksi tuli trauman aiheuttama mediaalinen patellaluksatio. Jos kysseessä olis rauhallinen kotikoira, niin hoitona luultavasti ois suositeltu ihan vaan fysioterapialla lihasten kuntoutusta niin, että polvi pysyis paremmin paikallaan. Mutta lääkäri tietysti mun tapahtumien kulun selevityksestä tiesi, niin kysseessä on harrastuskoira ja uskomaton energiapakkaus. Lääkäri kävi jututtamassa ortopediä ja suosittelivat Rallille polvileikkausta. Tän lääkärin puhheista mulle kuitenkin jäi sellainen kuva ja tunne, että agilitylle voi sanoo hyvästit ja loppuelämän saa sitte pelätä ongelman uusiutumista. Että toki kevyesti vois treenata, mutta se ois sitte aika lailla omalla vastuulla. No niinhän se tietysti aina on.

Mutta kyllä toi lausunto aikalailla otti koville. Että agility ois niinku tässä? Mun ja Rallin harrastus numero yks. Ei pelekästään se, että Ralli ei koskaan enää sais tehä agilityä, josta se niin ilimeisesti nauttii pienen sydämensä kyllyyestä, mutta myös se, että iso osa mun lähheisimmästä kaveripiiristä koostuu muista agilityharrastajista. Ja koirat, mutta varsinki agility on myös meijän sisarusparven yhteinen juttu. Tämmösiä ajatuksia tuli pari päivää pyöriteltyä. Leikkausajan varasin heti seuraavana päivänä tietenki. Leikkaus ei tietty ollu mikään halapa lysti, varsinki, kun noilla ei edelleenkään oo vakuutuksia (ei tosin tuu tästä eteenpäinkään, mutta se taas ois vaikka kokonaan oman tekstin aihe). Onneksi oli jottain säästössä, vaikka niillä olikin ollu tarkotus ostaa itelle valmistujaislahja. Mutta mun valmistujaislahja on nyt sitte Rallin toivottavasti terve polvi.

Olin varannu fysioterapeutin Rallille jo ennen tota tapausta ja en sitä sitte perunu. Ja hyvä niin. Sain sieltä jo hyviä neuvoja kuntoutukseen ja leikkaukseen valamistautumiseen. Ja ennen kaikkee sain kuulla, että tällä meijän luottofyssarilla (Kirsi Piispanen, Koirakuntosali) käy palijon polvileikattuja koiria, jotka on ihan menestyksekkäästi jatkanu kuntoutuksen jäläkeen agilityuraa. Eikä hänelle tullu mieleen yhtään, jolla ongelma ees leikkauksen jälkeen olis uusinu. Ilimottauduttiin myös jumppakurssille, että saahaan jotaki aktivointia tähän kuntoutusaikaan ja hyviä vinkkejä siihen. Mutta siitä lissää myöhemmin.

Ennen leikkausta soitin vielä leikkaavalle ortopedille (Juha Kallio, Eläinystäväsi Lääkäri) ja hän totes uuestaan, että tämmösen harrastavan koiran kanssa leikkaus ehottomasti kannattaa. Leikkauspäivän aamuna hän sano Rallille, että kyllä sää jo loppukesästä taas kisaamaan pääset. Se tietenki vähä vielä pistää eppäileen, että tuossa kohtaa ortopedi ei ite ollu vielä kokkeillu Rallin polvee ollenkaan. Mutta ilimeisesti nää sitte kuitenki on heille niin seleviä tappauksia.

En tiijä millon opin, että en ottasi niin järkkymättöminä tottuuksina aina kaikkia lääkärien sanomisia. Ku vähä kaikesta tuntuu kuitenki olevan niin monta mielipiettä ku on asiantuntijaa, ja varsinki asiaa tuntemattomaa. Niin palijo vähemmällä olis taas päässy, ku ois rauhassa kyselly kokemuksia ja näkemyksiä, eikä heti heittäny täysin kuokkaa kaivoon. Eihän se nyt edelleenkää mitenkään satavarmaa oo, että polvesta priima tulee. Kuntoutuminen on pitkä prosessi ja tommosen säheltäjän kans aika vaikee kuvitella kuutta viikkoo rauhallisesti hyppimättä... Ja ihan samalla lailla se toinen tervekki polovi voi joskus mennä ympyrää, ku tää leikattu. Tai tapahtuahan voi mitä vaan. Ajatus ja toivo nyt kuitenki on olemassa, että meijän harrastus voi jatkua. Ensisijasinta nyt tietenki on se, että Ralli tullee semmoseen kuntoon, ettei mihinkään satu ja että pääsee nyt ees vappaana laukkaamaan. Se on kuitenki ihan vaan seki Rallin mielestä niin siistiä. Ja joo, se on "sanonu" sen mulle. Koirat on huonoja valehtelemaan ilimeillään ja elleillään.

Tämmönen vuojatus tähän alakuun. Aattelin tosiaan yrittää päivitellä kuulumisia ja kuntoutumisen etenemistä vähä aktiivisemmin ainaki nyt alakuun. Että muistan sitte tarvittaissa joskus, että miten tää homma meni. Eli perästä kuuluu. Seuraavaksi turinoin leikkauksesta ja ekasta viikosta sen jäläkeen. Loppuun vielä pari kuvaa pääsiäiseltä. Vain kaikkein pehmein voi olla tarpeeksi pehmeä pienelle russelipojalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti