Tästä Asti Aikaa

...jos kattoo taaksepäin niin mun elämään on kuulunut seuraavanlaisia asioita.

20.3.2008 mää synnyin Tuusulassa Nikkosen Anjan hoivissa. Alkuun mun selviytymistä vähän epäiltiin, kun olin sellanen rääpäle, mutta sittemmin oon kyllä ollu enemmän ku elossa. Aina kun oon hereillä siis.


15.5.2008 mut sitten tuotiin tänne, kotiin Nokialle. Kyllähän mua aluksi vähän suretti ne Tuusulaan jääneet sisarukset, mutta enhän mä sitä tietenkää näyttäny. Aika pian mä sainki tutustua mun velipuoliin Roniin ja Ricoon. Ne on muuten aika kummallisen näkösiä kavereita, mutta ihan kivoja.


Ekan kesän aikana mä lähinnä lomailin, pidin hauskaa ja kokeilin rajojani. Kesäillat on niin pitkiä, että mun mielestä ne ois kuulunu valvoo. Emännän ja välillä isännän kanssa me alotettiin joku pentukurssiki, jossa mä laitoin ranttaliksi parhaan taitoni mukaan. Mut kyllä mun välillä piti sille ohjaajatätille näyttää, että mä osaan jos haluan.

Syksyllä me sitte päästiin agilityryhmään. Se oli jo paljo kivempaa. Siellä sai tehä mitä tykkäs. Tai ainaki mun mielestä. Mää opin kaikki jutut heti tietty niin emmä niitä viittiny moneen kertaan jankata, ku oli paljo mielenkiintosempiaki juttuja. Sitä agilityä me nyt sit ollaa harjoteltu emännän kanssa puoltoista vuotta, ku se ei tunnu oppivan nii helpolla. Nyt se höpöttää jotain virallisista kisoista. Ne ois vissii ens sunnuntaina. Onhan se kivaa päästä näkeen toisia koiria, mutta mä luulen, että tolla emännällä ois jotai sanomista siihe, että jotai muutaki pitäis tehä. Kattoo ny. Emmä noista kilpailuista nii välitä, vaikka kyllä ne kesän epikset ihan jees oli. Niistä mun paras agilitymeriittikin ehkä tähän asti on: mä oon kisannu samassa kisassa maailmanmestarin kanssa eli Frodon. Mutta tiiän mää sen ilman kilpailuitaki, että oon paras.


Pentukurssia jatkettiin kans tokolla jossain vaiheessa. Siitä mä tykkään niin kauan ku namia sataa. Mää tykkään tehä liikkeet saksalaisella tarkkuuella ja täsmällisyyellä. Harmi vaan, toi emäntä aina valittelee, ettei sillä riitä motivaatio siihen hommaan. Mutta kyllä me sitä silti jatketaan. Ronin emäntä ku yrittää yllyttää meitä keväällä/kesällä kisoihinki. Katotaa sitä sitte.


Syksyllä 2008 mää alotin myös mun näyttelyuran. Suvereenisti voitin tietty heti ekan. Olin roppipentu ja sain kunniapalkinnon. Ehkä sitä vähä helpotti se, ettei kukaa muu ees uskaltanu tulla mua vastustaan. Ton jälkeenki näyttelyt on menny aika kivasti, mutta ei kai se mikää ihme oo ku oon näin komee. Muutama serti on tullu ja oon päässy kasvattajaaki edustaa pari kertaa. Ne on tosi väsyttäviä vaan noi näyttelyhommat. Aika tylsää se on mun mielestä vaan seisoo ja näyttää hyvältä. Ja välillä juosta vähä eikä saa ees haistella eessä meneviä. Ei toi isäntäväki kans kauheen aktiivista näyttelyporukkaa oo, mut vissii me tänäki vuonna muutamassa näyttelyssä käydää. Ihan kiva se on nähä rotutovereitaki, ku ei niitä tuolla villissä luonnossa nii usein nää. Ja äiskäki on siellä monesti. Se ei vissii vaa tykkää musta enää, mutta ei se mua haittaa ku se on nii nätti.


Mää oon siis antanu noille isännälle ja emännälle haastetta luonteeni puolesta, mutta oon mä sit ehtiny sairastaakki jotain. Mahan kans mulla on ollu ongelmia pennusta asti välillä. Joskus ekana kesänä mää jopa jouduin tiputukseen, ku sain vattan vekkulille jostain koirapuistoon heitetystä myrkkymakkarasta tai jostain. Se oli aika kamalaa, mutta annoin mä senki tehä. Sitte mulla oli loppupäivän semmonen kamelirötkylä niskassa. Olin aika hurjan näkönen, mutta ei siitä muuta hyötyä mun näkökulmasta ollu. No parannuin siittä, mutta toi viime syksy meni kyllä vähä samoissa kakkakuvioissa. Noi ei meinannu löytää mulle mitää sopivaa ruokaa, kunnes ne lopulta tajus, ettei mun maharaasu vaan kestä rasvaa. Tai ainaki niin ne on ny päätelly. Nyt mä oonki taas komeessa kunnossa ton laihan syksyn jälkee. Ja kovassa vedossa muutenki. Mahan lisäksi mulla on ollu noita "epäonnistuneita korviksia" eli korvat on vuotanu, mutta ei enää tänä talvena niin pahasti ku viime talvena. Niistä hyvä puoli on tosiaan toi, että tuohan noi repaleiset korvanlehet vähä katu-uskottavuutta lisää.


Tosta agilitystä tuli mieleen noi mun muut lempipuuhat. Yks parhaimmista on noitten mun "veljien" ärsyttäminen hyppimällä niitten ympärillä ja haukkumalla ja varastamalla niiltä palloo. Ne tyhmät juoksee sen pallon perässä, mut mää laitan ne juoksee mun perässä. Mulla on muuten yks pikkuveliki jo, Luca, vaikka se kasvo jossain välissä mun ohi...


Noi pitkät mettälenkit on kans tosi kivoja, ku saa olla vapaana, ja jos ei oo kova pakkanen. Sit mää tykkään kyllä syyäkki, varsinki herkkuja. Sitte mä tykkään makoilla meiän sohvan selkänojalla ja yleensäkki tykkään olla korkeemmalla ku muut. Välillä mä joudun leikkiin "lattiaan ei saa koskee" -leikkiä, jos jossain on liukas lattia. Mulla ku meinaa tassut sutia, ku oon niin nopee liikkeissäni. Jos ei tommosissa liukkaissa paikoissa oo muuta mahollisuutta niin sitte ne pitää peruuttaa. Se on paljo turvallisempi keino.


Kyllä mä sitte muuten nukkuakki tykkään. Oma koppa on siihen paras tai sitte näin kylminä aikoina toi yks nojatuoli. Oikein kunnon unet saa vaan selällään, mutta toisaalta on turvallinen olo ku käpertyy kerälle ja laittaa nokan oman hännän karvojen sekaan. Joskus juhlapäivinä saan mennä noitten isännän ja emännän sänkyynki. Tai ainaki sillon, ku emäntä on jossain muualla. Se on semmonen meiän miesten juttu ja salaisuus.



Tässähän tätä tuliki jo kauheen pitkästi. Eikä tässä oo tietenkää kaikki mitä oon tehny. Mää oon ehtiväinen kaveri. Mutta kertoillaan niistä muista jutuista sitte myöhemmin, ku on sopiva hetki. Ja sitte sinne nettisivuille tulee noi mun saavutukset ja sukujutut sillai selkeesti. Sitte ku noi vaa saa aikaseksi. Vitsi ku kaikki ois yhtä energisiä ja aikaansaavia ku mä.



Riemu