Työmiehen Lauantai

06.00. Mut raastetaan ylös mun rakkaasta nojatuolista ja raahataan pihalle. Siitä se rankka päivä sitten alkaa. Aamun peruskierros ja merkkailut. Korkeimman lumikinoksen ettiminen ja kakkapökylän taiteilu sen päälle killumaan. Rutiinihommia.

06.45. Alan suremaan sitä, että jään yksin, mutta en tietenkään näytä sitä. Istun sohvalla ja tuijotan emäntää, kun se tekee omia aamuhommiaan.

07.00. Jään kotiin vartioimaan taloo, kun emäntä ja isäntä häipyy jonnekki.

07.01. Revin auki emännän jättämän maitotölkki-puruluu-lelun ja tuhoan todistusaineiston. Huh, puruluu ei ollu ehtiny vanhaneen tölkissä.

07.02. Asetun sohvalle vartioon. Hoidan tietenki homman tarkasti. Saattaa olla, että nukahin jossain välissä...

13.10. Emäntä saapuu töistä. Hoidan pakollisen kotiintulohässäkän ja tuon emännälle possun näytille. Se oli yrittäny karata multa aamummalla.

13.30. Lähetään lenkille emännän kanssa. Mettässä saan olla vapaana ja tarkistaa mun tilukset. Taas siellä oli joku käyny merkkaileen mun mättäitä ja hiihtään mun polulla. Ne hiihtäjät on varsinki ihmesakkia, vähä pelottaviaki. Mutta onneks niitä eikä ketää muutakaa näkyny. Sai hoitaa hommansa rauhassa.

14.00. Nautin vapaana juoksemisesta täysin rinnoin. Parasta on, ku otta niin lujat vauhdit ku saa ja karauttelee pöllyävässä lumessa ees taas. Seki on tosi mukava, ku ei oo enää pakkastakaa nii paljoo.

14.45. Palataan kotia. Ekana täytyy tarkastaa, ettei sohva oo kadonnu mihinkää ja sitte rupeenki ootteleen ruokaa kera vaativan katseen.

15.30.-19.00. Syön. Tuhoan kaikki puruluut, mitä on näkyvillä. Revin loputkin maitopurkista mahollisimman pieniksi palasiksi. Avustan emäntää tenttiin lukemisessa. Kuvittelen, että sohvan alla on aarteita ja höynäytän emännän kattomaan sinne. Raahaan oman peittoni olohuoneeseen. Heittelen narupallolla esineitä ja emäntää. Otan välillä pienet torkut ja lopulta kerron emännälle, että nyt tarttis taas päästä pihalle.

19.00. Käydään iltapissalenkillä. Taas jotku törkeet tyypit oli merkkaillu mun lumikasoja ja risuja.

19.45. Isäntä tulee kotiin. Asianmukaiset tervetuliaisseremoniat ja sitten taas oottelemaan iltaruokaa. Mun kello on erehtymätön ruoka- ja nukkuma-asioissa.

20.00. Iltaruoka. Sitten varmaan vielä levitän kaikki emännän keräilemät lelut takasi näkyville ja alan pikkuhiljaa siirtyyn yöpuulle.

22.00. Jokailtainen juomahetki ja iltapissa.

Kyllä sitä vaan on pienelle pinserimiehelle hommaa siunaantunu.


Riemu

Rati Riti Ralla

Yksi Riemun hämmästyttävistä piirteistä on se, että jollain ihmeellisellä vaistolla se tietää aina aamulla, jos pihalla on sen mittapuulla liian kylmä. Minä ja Riemu herätään yleensä aina sen jälkeen, kun isäntä on jo lähtenyt töihin. Riemu ei yleensä nokkaansa nosta, kun isännän herätyskello soi ja kun hän toimittaa aamupuuhansa ja poistuu. Sitten taas, kun minä alan heräillä viimeistään kahdeksan maissa, Riemu yleensä ponkaisee nojatuolistaan/kopastaan jo ennen kuin kerkiän ylös. Kuitenkin niinä aamuina, kun pihalla on yli 13 astetta pakkasta, Riemu ei lotkauta korvaansa myöskään minun aamupuuhille ja ulkovaatteitten pukemiselle. Yleensähän Riemu lukee jo melkein jokaisesta vessaan menosta, että nyt lähetään pihalle. Mutta ei, jos pihalla on kylmä, saan turhaan huudella ja maanitella Riemua eteisessä. Sellaisina aamuina joudun sydän syrjällään raastamaan pinseriparan lämpöisiltä yöuniltaan ja taluttamaan kaverin ovelle. Yleensä vielä muutamat ensimmäiset askeleet ulko-oven toisella puolellakin kaipaa vähän avitusta, mutta sitten silmissä välähtää ja Riemu päättää selviytyä tästäkin koitoksesta. Se mennä päkittää meidän normaalin aamulenkin, eikä jää epäselväksi mihin suuntaan viimeisestä risteyksestä lähdetään. :)

Emäntä

Hmph. Kyllä tätä pakkasta jo mun puolesta ois nautittu tarpeeksi. En tykkää. On NIIIIIN tylsää, mutta en mää kyllä pihallakaan halua olla. Tässäpä siis pakkaspäivän ratoksi: Pienen Pinserin Parhaat tavat viettää aikaa, kun lämpömittari ulkona näyttää yli -15 astetta.

1. Nukkuminen. Aamulla ei varsinkaan tekis mieli ulos. Eikä kyllä päivälläkään. Eikä illalla.

2. Syöminen. Ainahan se on kivaa, mutta erityisesti pakkasilla. Pysyy hyvin lämpimänä.

3. Nukkuminen. Tuleepahan kerättyä energiaa tuleville päiville.

4. Telkkarin kattominen. Harmillisen vähä sieltä tulee koiraohjelmaa. Oikeestaan kannattaisin kokonaisen koirakanavan perustamista. Telkkariyhtiöitten isot pamput: idea vapaasti käytettävissä.

5. Nukkuminen. Erityisen mukavaa se on kaverin kanssa.

6. Vaativa tuijottaminen. Tehosteena voi heiluttaa häntää tai huokailla äänekkäästi. Tämä on mun lemppari oikeestaan. Teen sitä paljon, vaikka en aina itekkään tiiä, että mitä vaadin. Saa sillä ainaki huomioo, monesti.

7. Possun riepottelu. Joskus leikin, että yritän pelastaa sitä tippumasta jyrkänteeltä, mutta useimmiten vaan leikin lääkäriä, jonka pitää poistaa possulta korvat ja kaikki muut ulkonevat osat.

8. Pysähtyneet hetket possun kanssa. Nää on niitä hetkiä, kun ei muista, mitä oli tekemässä.

9. Nukkuminen ja nuokkuminen possun kanssa. Joskus mua alkaa nukuttaa kesken leikin. Tai tuijotuksen. Ja joskus otan possun unikaveriksi ja kerron sille iltasatuina mun unohtumattomimpia seikkailuja.

10. Paikalla olijoiden ärsyttäminen. Tämä onkin mukavaa puuhaa, eikä ollenkaan tylsää, mutta tämä on tietty mahollista, vaan jos paikalla on koirakavereita.

11. Patsaiden esittäminen. Tässä kuvassa olen silmää iskevä sfinksikoira. Myös tähän kuuluu vaativa tuijotus, mutta tässä tapauksessa se tehdään kauempaa kuin kohdassa 6. ja ilman hännän heilutusta.

12. Kesästä haaveileminen. Tulis jo kesä ja kärpäset. Kärpäsiä on kiva ottaa kiinni ja kesällä pieni pinseripoika on onnellisimmillaan, kun saa juosta pihalla kamujen kanssa pitkän päivän. Huokaus.

Riemu

Agia Napaan

Huhhuh. Olipas rankka päivä eilen. Mutta alotetaas lauantaista. Koska en tykkää nuista pakkaskeleistä oikein ollenkaan niin emäntä ompeli mulle uuen, paksumman takin. Tai karvahaalarin niinku se ite sano. Mää en niin kamalasti kyllä takeista välitä, varsinkaan ku iso-emäntä ("mummu") sanoo niitä mekoiksi. Mutta kyllä tää ihan kiva on. Ainakin se lämmittelee mukavasti ja on kohtuullisen miehekäski.


No mutta asiaan. Eilenhän oli tosiaan semmoinen päivä, että olin ensimmäistä kertaa virallisissa agilitykisoissa. Taisiis ekaa kertaa kisasin niissä itte. Se oli ihan mukavaa. Kauheesti sinne oli tullu yleisöö mua kattoon, emännän kavereitaki vartavasten.

Ihan ekana se tuomaritäti totesi, että mä oon jättikokonen kääpiöpinseri ja että ei mua tartte mitata. Makseihin vaa. Kyllä mä ton oisin itekki osannu kertoo, iso äijä jo. Sitäpaitti tosta kääpiöpinserijutusta ois voinu vaikka loukkaantua.

Ekalla radalla sitte kaikki meni ihan mukavasti ensimmäiseen esteeseen asti. Siinä kun sen hyppäsin niin mun absoluuttinen estemittari alko hälyyttää. Ne oli ihan liian korkeita ne esteet. No mää jätin sitte varmuuen vuoksi kaikki seuraavat esteet hyppäämättä, kun ne kerta oli väärän korkusia mulle, mutta muut esteet kyllä suoritin tyylikkään varmasti. Ilmeisesti emäntäki oli tyytyväinen, ku se siinä jotain hihku, kun mun perässä paakersi. Varsinki kontaktit mä tein tapani mukaan näppärästi, vaikka ne olikin epäilyttäviä. Niiltä oli unohettu namit.


Samalla mallilla mä suoritin kaikki radat. En mä tosin enää tokalla enkä varsinkaa vikalla viittiny tehä kaikkee ihan just niinku emäntä sano. Olinhan mä jo taitoni näyttäny niin kävin vähän tsekkaileen paikkojaki. Ihan hienot oli puitteet ja sopiva lämpöki mun aristokraattiselle hipiälleni. Vikalla radalla kävin vähä tervehtiin tuomariaki. Se seiso siellä nii yksinäisen näkösenä ja heilutteli kättään niin päätin sitä vähä ilahuttaa ja tarkastaa samalla, että mikä se on miehiään. Osottautu naiseksi tosin. Ihan mukava tyyppi, mutta hiljanen eikä se rapsutteleenkaa ruennu. En mä sitä sitte kauaa ehtiny ilostuttaan ku emäntä huusi pää punasena jatkamaan rataa.


No mä sain tietty palkinnonki sieltä. Jotain nahan riekaleita. Niin ja sainhan mä aina keitettyä kanaa emännältä. Se on hyvää ja sopii mun mahalle. Mua ei kisaaminen paljo ressannu. Ei menny maha kuralle eikä mitään. Emäntä tuntu varsinki alkuun vähä hermoilevan niin siksi mää olinki niin kiltti sille aluksi ja tein suunnilleen mitä se pyysi. Mää vähän ihmettelen esim. Veli-Ronia, että miten se aina viittiiki kuunnella niin tarkkaan sitä emäntäänsä. Roniki oli siis mukana ja suoriutu radoista vissiin aika virheettömästi, mutta ei se missää vaiheessa meikäläisen eelle päässy.


Mukavahan tuo oli päivä. Illalla meinaski vähä väsyttää. Kotia ku pääsin niin moikkasin isännän ja söin ruuan ja painuin pehkuihin possun kanssa.

Riemu

Jepjep. Kommentoinpa jotain minäki. Takki on "pitkän" kehityksen tulos ja siinä on ajateltu nimenomaan pinserimäisiä tarpeita varsinki tuossa kauluksessa. Estää tuollalailla pitkänä vähän korvien hakkaamista, kun pipo ei pysy päässä.

Mitä kisaamiseen tulee, niin olihan se yhden sortin rimanalitus. :) Toisaalta, jos aattelee asiaa nimenomaan pinserikantilta, siis siltä mitä pinsereiden agilitaamisesta oon kuullu tai nähny, niin ihan hyvinhän se meni. Koira ei karannu radalta kertaakaan eikä ees haukkunu Tuomaria, vaikka tervehtimässä käviki... Koira oli jotenkuten hanskassa 85 % ekasta, 70 % tokasta ja 50 % vikasta radasta. JOS ekalla radalla esteet olis ylitetty alituksen sijaan niin se olis ollu jo aikas hyvä. Mutta jossittelu sikseen ja tiiänpähän ainaki mihin reeneissä aletaan taas panostaa.


Riemun mainittemat nahan riekaleet oli Berran arvonnasta voitetut hienot reenilelut. Eipähän tarvinnu tästäkää koiratapahtumasta Riemun kanssa lähtiä tyhjin käsin. :) Mitä jatkosuunnitelmiin tulee niin reeniä, reeniä, reeniä, mutta vain sopivasti, että Riemun löytyny motivaatio säilyy. Ilmottauduttiin jopa PinAgin järjestämään Jaakko Suoknuutin agikoulutukseen maaliskuulle. Kyllä meiän tämän vuoden ykköstavoite taietaan asettaa kesän episcuppiin, jonka oma seura toivottavasti taas järkkää. Virallisiin sitte ehkä joskus taas. :)

Emäntä

PS. Kiitos Hannulle kuvien ottamisesta! Niitä saa klikkailemalla vähä isommiksikin.

Tästä Asti Aikaa

...jos kattoo taaksepäin niin mun elämään on kuulunut seuraavanlaisia asioita.

20.3.2008 mää synnyin Tuusulassa Nikkosen Anjan hoivissa. Alkuun mun selviytymistä vähän epäiltiin, kun olin sellanen rääpäle, mutta sittemmin oon kyllä ollu enemmän ku elossa. Aina kun oon hereillä siis.


15.5.2008 mut sitten tuotiin tänne, kotiin Nokialle. Kyllähän mua aluksi vähän suretti ne Tuusulaan jääneet sisarukset, mutta enhän mä sitä tietenkää näyttäny. Aika pian mä sainki tutustua mun velipuoliin Roniin ja Ricoon. Ne on muuten aika kummallisen näkösiä kavereita, mutta ihan kivoja.


Ekan kesän aikana mä lähinnä lomailin, pidin hauskaa ja kokeilin rajojani. Kesäillat on niin pitkiä, että mun mielestä ne ois kuulunu valvoo. Emännän ja välillä isännän kanssa me alotettiin joku pentukurssiki, jossa mä laitoin ranttaliksi parhaan taitoni mukaan. Mut kyllä mun välillä piti sille ohjaajatätille näyttää, että mä osaan jos haluan.

Syksyllä me sitte päästiin agilityryhmään. Se oli jo paljo kivempaa. Siellä sai tehä mitä tykkäs. Tai ainaki mun mielestä. Mää opin kaikki jutut heti tietty niin emmä niitä viittiny moneen kertaan jankata, ku oli paljo mielenkiintosempiaki juttuja. Sitä agilityä me nyt sit ollaa harjoteltu emännän kanssa puoltoista vuotta, ku se ei tunnu oppivan nii helpolla. Nyt se höpöttää jotain virallisista kisoista. Ne ois vissii ens sunnuntaina. Onhan se kivaa päästä näkeen toisia koiria, mutta mä luulen, että tolla emännällä ois jotai sanomista siihe, että jotai muutaki pitäis tehä. Kattoo ny. Emmä noista kilpailuista nii välitä, vaikka kyllä ne kesän epikset ihan jees oli. Niistä mun paras agilitymeriittikin ehkä tähän asti on: mä oon kisannu samassa kisassa maailmanmestarin kanssa eli Frodon. Mutta tiiän mää sen ilman kilpailuitaki, että oon paras.


Pentukurssia jatkettiin kans tokolla jossain vaiheessa. Siitä mä tykkään niin kauan ku namia sataa. Mää tykkään tehä liikkeet saksalaisella tarkkuuella ja täsmällisyyellä. Harmi vaan, toi emäntä aina valittelee, ettei sillä riitä motivaatio siihen hommaan. Mutta kyllä me sitä silti jatketaan. Ronin emäntä ku yrittää yllyttää meitä keväällä/kesällä kisoihinki. Katotaa sitä sitte.


Syksyllä 2008 mää alotin myös mun näyttelyuran. Suvereenisti voitin tietty heti ekan. Olin roppipentu ja sain kunniapalkinnon. Ehkä sitä vähä helpotti se, ettei kukaa muu ees uskaltanu tulla mua vastustaan. Ton jälkeenki näyttelyt on menny aika kivasti, mutta ei kai se mikää ihme oo ku oon näin komee. Muutama serti on tullu ja oon päässy kasvattajaaki edustaa pari kertaa. Ne on tosi väsyttäviä vaan noi näyttelyhommat. Aika tylsää se on mun mielestä vaan seisoo ja näyttää hyvältä. Ja välillä juosta vähä eikä saa ees haistella eessä meneviä. Ei toi isäntäväki kans kauheen aktiivista näyttelyporukkaa oo, mut vissii me tänäki vuonna muutamassa näyttelyssä käydää. Ihan kiva se on nähä rotutovereitaki, ku ei niitä tuolla villissä luonnossa nii usein nää. Ja äiskäki on siellä monesti. Se ei vissii vaa tykkää musta enää, mutta ei se mua haittaa ku se on nii nätti.


Mää oon siis antanu noille isännälle ja emännälle haastetta luonteeni puolesta, mutta oon mä sit ehtiny sairastaakki jotain. Mahan kans mulla on ollu ongelmia pennusta asti välillä. Joskus ekana kesänä mää jopa jouduin tiputukseen, ku sain vattan vekkulille jostain koirapuistoon heitetystä myrkkymakkarasta tai jostain. Se oli aika kamalaa, mutta annoin mä senki tehä. Sitte mulla oli loppupäivän semmonen kamelirötkylä niskassa. Olin aika hurjan näkönen, mutta ei siitä muuta hyötyä mun näkökulmasta ollu. No parannuin siittä, mutta toi viime syksy meni kyllä vähä samoissa kakkakuvioissa. Noi ei meinannu löytää mulle mitää sopivaa ruokaa, kunnes ne lopulta tajus, ettei mun maharaasu vaan kestä rasvaa. Tai ainaki niin ne on ny päätelly. Nyt mä oonki taas komeessa kunnossa ton laihan syksyn jälkee. Ja kovassa vedossa muutenki. Mahan lisäksi mulla on ollu noita "epäonnistuneita korviksia" eli korvat on vuotanu, mutta ei enää tänä talvena niin pahasti ku viime talvena. Niistä hyvä puoli on tosiaan toi, että tuohan noi repaleiset korvanlehet vähä katu-uskottavuutta lisää.


Tosta agilitystä tuli mieleen noi mun muut lempipuuhat. Yks parhaimmista on noitten mun "veljien" ärsyttäminen hyppimällä niitten ympärillä ja haukkumalla ja varastamalla niiltä palloo. Ne tyhmät juoksee sen pallon perässä, mut mää laitan ne juoksee mun perässä. Mulla on muuten yks pikkuveliki jo, Luca, vaikka se kasvo jossain välissä mun ohi...


Noi pitkät mettälenkit on kans tosi kivoja, ku saa olla vapaana, ja jos ei oo kova pakkanen. Sit mää tykkään kyllä syyäkki, varsinki herkkuja. Sitte mä tykkään makoilla meiän sohvan selkänojalla ja yleensäkki tykkään olla korkeemmalla ku muut. Välillä mä joudun leikkiin "lattiaan ei saa koskee" -leikkiä, jos jossain on liukas lattia. Mulla ku meinaa tassut sutia, ku oon niin nopee liikkeissäni. Jos ei tommosissa liukkaissa paikoissa oo muuta mahollisuutta niin sitte ne pitää peruuttaa. Se on paljo turvallisempi keino.


Kyllä mä sitte muuten nukkuakki tykkään. Oma koppa on siihen paras tai sitte näin kylminä aikoina toi yks nojatuoli. Oikein kunnon unet saa vaan selällään, mutta toisaalta on turvallinen olo ku käpertyy kerälle ja laittaa nokan oman hännän karvojen sekaan. Joskus juhlapäivinä saan mennä noitten isännän ja emännän sänkyynki. Tai ainaki sillon, ku emäntä on jossain muualla. Se on semmonen meiän miesten juttu ja salaisuus.



Tässähän tätä tuliki jo kauheen pitkästi. Eikä tässä oo tietenkää kaikki mitä oon tehny. Mää oon ehtiväinen kaveri. Mutta kertoillaan niistä muista jutuista sitte myöhemmin, ku on sopiva hetki. Ja sitte sinne nettisivuille tulee noi mun saavutukset ja sukujutut sillai selkeesti. Sitte ku noi vaa saa aikaseksi. Vitsi ku kaikki ois yhtä energisiä ja aikaansaavia ku mä.



Riemu

Rimakauhua ja Rakkautta

Tässähän tämä sitten on. Riemublogi. Tämä tarkottaa vaan yhtä asiaa. Nimittäin sitä, että isäntä ja emäntä sais alkaa tekeen jotain niiden nettisivujen eteen, joita ne on lupaillu. Saapa nähä.

Täällä mää kuitenkin kertoilen kaikesta mitä mää touhuan. Pööpöilystä, kamujen kanssa riehumisesta, agilitystä, tokoilusta ja mitä kaikkia niitä nyt oli. Päivitystahti tuskin huimaa kenenkään päätä, kun elämä on niin kiireistä, mutta tärkeimmät ja hauskimmat kuitenki!



Pienempiä pakkasia ootellessa taas,
Riemu