Muotitietoinen

Vakiolukija jo tänään kyseli, että missäs viipyy raportti viime viikonlopun koulutuksesta. Se on vaan tämä Pienen Pinseripojan elämä niin kiireistä, että ei meinaa aika kaikkeen riittää. Sitte vielä emäntä oli sielä koulutuksessa niin pihalla, että eihän meillä oo yhtään kunnollista kuvaakaan sieltä. Mutta on tässä muutaki tullu viikon aikana tehtyä niin kaippa sitä jotaki irtoo näin lauantai-illan ratoksi. Isäntä ja emäntä onki molemmat olleet tän viikon kotona niin on ollu oikeen mukava viikko!

Mutta alotetaas ny siitä koulutuksesta. Oltiin siis Jaakko Suoknuutin koulutuksessa viime sunnuntaina. Sen järjesti Pinagi, eli vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti päivän mittaan. Mitä omaan suoritukseen tulee niin mää otin sen aika varman päälle sen homman. Siellä oli joku ihme ukkeli siellä radalla. Vähä pelottavan näkönenki ehkä jättitakissaan. Ja sitte se vielä yritti jotain siinä heilua just ku mun piti keskittyä lähtötilanteeseen ja pysyä paikallaan. Emäntäki oli jotenki niin tiukkana, että katoin paremmaks tehä mitä se pyytää ja jättää isommat rilluttelut toiseen kertaan. Kai mun piti antaa sille mahollisuus siihen kouluttautumiseen. Sitä se kyllä vielä kaipaa, ku ei se tajua ihan täysin tuota agilityhommaa niinku mä. Se ois kyllä ollu ihan hirveen mielenkiintonen paikka se halli tutkia vähä tarkempaanki... En mä sitä hommaa nyt kuitenkaa ihan liian helpoksi tehny niin vähensin sitte vauhista sen, mitä pistin niihin kiemuroitten suorittamiseen.

Alkuviikosta emäntä sitte otti asiakseen ommella mulle uuen kevättakin. Että se on ny tässä. Vähän mää noita punasia juttuja katoin, että joo, mutta emäntä selitti jotain, että ei ollu vaihtoehtoja. Pah.

Tässä on perään vielä vähä miehekkäämpi kolttu, jonka sain joululahjaksi. Sitä emäntä kyllä saa vielä luvan vähä fiksailla. Taikka sitte mun täytyy rueta bodaamaan. Että ennen mua pelotti, mutta nyt mulla on...

Huomakkaa muuten isännän maalaama asianmukanen kaarimerkki! Mutta joo. Viikon aikana on tosiaan hengailtu kotona ja reissailtu. Tässäpä olis muutamia otoksia viikon varrelta. Meinaa vähä tässä väsytellä, ku tultiin just emännän kans "mummulasta" niin kuvat puhukoon tällä kertaa paremmin puolestansa.



Riemu

Huokaus. Kyllä se vaan niin on, että ei pitäis ikinä sortua positiiviseen ajatteluun. Ainakaan kun kyseessä on koira-asiat. Tai tarkemmin ehkä pinseriasiat? Aamusella juur, kun ajeltiin tuota "mummulaa" kohti niin erehyin aatteleen, että tää elämä alkaa Riemun kanssa pikkuhiljaa asettuun uomiinsa ja helpottuun. Enää ei tartte jatkuvasti palauttaa koiraa omalle paikalleen arvojärjestyksessä, treenailu on alkanu maistua molemmille ja kotonahan kaikki onki sujunu mukavasti jo pitempään. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Pienen sisäaamujumpan jälkeen (kera Luca) isäni lähti pihalle ja otti koirat mukaansa. "Mummula" on suojaisassa paikassa keskellä mettää, jossa koirat saa aina olla vapaana. Eipä kauaakaan, kun isä tuli ovelle huutelemaan, että nuoremmat pojjaat eli Luca ja Riemu olivat lähteneet painamaan kujaa pitkin poispäin ja korvat tietenki kadoksissa. No eihän siinä muu auttanu ku lähteä perään huutelemaan.

Sinnehän ne oli pojat ehtineet muutaman sadan metrin päähän, minkä lie hajun perässä. Lucahan sieltä tietenkin ensimmäisenä takaisin tuli ja kotia asti ja lopulta Riemukin lähti meidän muiden perään. Luca saatiin onnellisesti sisälle, jonne Rico oli jo painunu huuteluja kuuntelemasta ja osottamaan tietenkin omaa erinomasuuttaan, ku ei tommosiin hömpötyksiin lähe. Mutta Riemu oli päättäny, että nyt rillutellaan oikein kunnolla.

Riemuhan se siittä sitten vaihtoi suuntaa ja lähtikin vuorostaan mettään polkua pitkin. Ite menin sisälle ja aattelin, että ei se kauas yksin lähe. Mutta ei vaan isäntää kuulunu mettästä takasi niin ei se auttanu ku lähtä perään. Siinä vaiheessa, ku kuulin mettästä haukkumista, pelkäsin, että se on ehtiny jo naapurin pihalle vähän vajaan kilometrin päähän. No koskaan en kai saa tietää, missä asti hyväkäs seikkaili, kun jonkun matkan päässä tuli jo vastaan. Mutta auta armias ku minut näki. Karkuun vaan niin pirullinen ilme naamalla ku voi. Koitappa varsin ottaa mut kiinni!

Kyllähän mää sen tiiän, että juoksemalla sitä nyt ei kukaan saa kiinni. Niinpä yritin karkuunlähtötekniikkaa ja sillai se auttokin, että sain sitä vähä lähemmäs kotia. Kutuin, maanittelin, kielsin, ku lähti kauemmas... Mutta ihan sama se ois ollu vaikka oisin päälläni seissy. No jotenki siinä kuitenki sain sillä omalla spurttailulla koiran mukaan kotiapäin ja isä sieltä tuliki vastaan muitten koirien kanssa, jotka oli hihnassa. Mentiin pihaan ja sain lopulta Riemun höynäytettyä mun luokse sillä, että hyvittelin Lucaa ja syötin sille namia ja heitin muutaman Riemun lähellekki. Eipä muuta ku koirat sisälle ja emäntä kiukkunen ku mikä. Ja ennen kaikkea pettyny.

Noh, päätin siinä, että ilmeisesti kevät nyt saa herran pään taas unohtaan viimesetkin ideat luoksetulosta eli että nyt loppu Riemulta vapaana juoksemiset hetkeksi. Mutta eiköhän tää paukapää myöhemmin päivällä vielä karannu Lucan kanssa ovesta pihalle, vaikka molempien varmasti pitäis jo osata, että ovesta kuletaan luvan kanssa. No tällä kertaa en lähteny perään ollenkaan, enkä huudellu edes. Luca saatiin sisälle oikeestaan heti ja Riemun annettiin mennä menojansa, ku muut oli sisällä. Siellä se jossain taas hömpsötteli jonku aikaa ja tuli aikanansa pihalle. Ja mitäs Riemu siinä pihalla sitte aikansa kuluksi?. No sehän tietysti haukku, heilutti häntäänsä ja ulvoi mettää kohti. Ei todellakaan tee semmosta normaalisti. Oon kyllä yllättäny sen kerran tai pari ulvomasta, kun se on ollu yksin kotona, mutta oletan, että se ei sitä ihan päivittäin tee, koska niitä kertoja on ollu tosiaan vaan muutama eikä naapuritkaa oo täällä kotona valittanu.

Mää en ymmärrä, että mikä siinä meillä kotona olemisessa on niin erilaista, että siellä unohtuu kaikki säännöt ja opit. En tiiä, että eikö siltä vaan oo siellä muka vaadittu vai saako ne koirakaverit ja huumaava ovesta-pihalle-vapaus sen niin sekasin. Kun täällä kotona mennään tuonne mettään lenkille, niin tommosesta käyttäytymisestä ei oo tietookaan. Kauaa se ei oo näkymättömissä ja oottelee aina jossain mutkan takana ja hakee multa namia pienin väliajoin.

"Mummulassa" on ollu ihan sama mitä namia on ollu niin luoksetulo ei pihalla onnistu lainkaa. Että nyt ois hyvät neuvot taas kerran kalliit tämän herran kanssa. Kokeiltujen listalla on tuo ylenpalttinen luoksetulosta kehuminen, laumasta ulos jättäminen (kun ei tule kun kutsutaan, mennään kaikki sisälle ja annetaan olla pihalla niin, että vähän hätääntyy), narussa pitäminen pihallakin, vaikka muut vapaana, kaiken maailman kontaktitreenit (ääni-nami), kieltäminen ja suuttuminen, kun meinaa karata ja heti vaihto iloseen kutsumiseen, palkkaaminen, palkkaaminen ja vielä kerran palkkaaminen. Mutta kun ei. Kertokaa nyt joku viisaampi, että miten tämmösen miellyttämishaluttoman hormoonihiiren (?) saa kuriin ja nuhteeseen? Pallit pois vaan? Sekin on joskus käyny mielessä ku tää ongelma viimeks oli pahimmillaa. Kai mä tähän asti ainaki oon vaan tullu siihen tulokseen, että me ite ollaan tää homma mokattu. Että ei olla osattu siihen oikeella lailla puuttua eikä opettaa tms. Vai missä se on se vika?

Että tämmöstä valitusta tällä erää. Loppuun vielä yks kuva mettälenkiltä täällä kotipoluilla ja toinen tyytyväinen lepäilijä onnistuneen pikku rilluttelun jälkeen.

Emäntä, joka on vähän väsynyt